tiistai 5. heinäkuuta 2016

Sakari Katajamäki


Mitä varten kirjoitan Lauri Viidasta?


Lauri Viitaa (1916–1965) pyydettiin 1960-luvun alussa kirjoittamaan Uuden Suomen juttusarjaan Kirjailijaimme puheenvuoroja. Sarjaa toimittaneelta Mirjam Polkuselta Viita sai otsikoksi ”Mitä varten kirjoitan”.

Aihe taipui kypsään ikään ehtineen kirjailijan käsissä runomuotoiseksi puheenvuoroksi, joka käsittelee aihetta laajimmalla mahdollisella tavalla: kirjailijuutta, kieltä ja kirjallista kulttuuria. Runo alkaa kirjallisuuden perusteista, etenee kirjoittamisen pakkoon ja päättyy mainiosti:

Hyvät Ihmiset!
Älkää miettikö, onko tämä runoa vai proosaa.
Älkää kysykö, vihaanko tyhjää tilaa.
Älkää ajatelko mitään, ennen kuin olette nähneet painokoneen.
( – – )
Minä rupesin kirjoittamaan.
Oli pakko.
Kirjoitan elääkseni.
( – – )
Niin, hyvät Ihmiset, minä olen mainio mies.
(Uusi Suomi 26.3.1961)

Saman vuoden marraskuussa WSOY julkaisi tekstin Suutarikin, suuri viisas -kokoelmassa.

Kun minua pyydettiin kirjoittamaan Viitapiirin Runopiha-tapahtumaan henkilökohtaisesta suhteestani Viitaan, tämä runo tuli ensinnä mieleeni. Muutetaanpa siis Viidan saamaa otsikkoa hieman: Mitä varten kirjoitan Lauri Viidasta?

 * * *

Lauri Viita astui elämääni lukiolaisena, kun minulle ja kolmelle muulle pojalle annettiin esitelmän aiheeksi Viidan Moreeni. Muistiin on jäänyt vain se, että minä luin näytteeksi romaanin alkuvyörytystä ja muut lausuivat kuorossa aksentteja joihinkin sanoihin. Polut liittyivät polkuihin, PUROT yhtyivät puroihin, eteenPÄIN, alasPÄIN! Tiet levenivät, VIRRAT vahvistuivat. Yhä isompia, yhä RASKAAMPIA kuormia ne kykenivät kuljettamaan...



Uteliaisuuteni heräsi, pian luin Betonimyllärin. Viidan Kootut runot tarttuivat käteeni, kun aloin opiskella kirjallisuutta yliopistossa. Muistan, että tuolloin, kesällä 1994, erityisesti Kukunor herätti mielenkiintoni. Silloin en osannut aavistaa, että jonain päivänä kirjoittaisin neljäsataasivuisen kirjan noista arvoituksellisista peikoista ja heidän uniretkistään.

Tutustuessani Viitaan tunsin Tampereelta lähinnä Näsinneulan ja Särkänniemen. Sitä vaikuttavampaa oli, kun pääsin 1996 kirjanmyyntikeikalle Tampere-talolle. Kesäiltana sain kulkea Pispalanharjulla ja katsella Viidan maisemia.

Viidassa minua ovat kiehtoneet erityisesti hänen kielellinen virtuositeettinsa ja jännitteet, jotka liittyvät esimerkiksi vahvuuden ja herkkyyden yhdistelyyn sekä huumorin ja vakavuuden vaihdoksiin. Tutkijanmieltäni on kiinnostanut, miten Viita käyttää perinteisiä runoilmaisun keinoja hienovaraisesti merkitysten luomiseen.

Viitaa tutkiessa olen päässyt tekemään salapoliisityötä etsiessäni runoja antologiaan Ne runot, jotka jäivät (WSOY 2016) ja selvittäessäni käsikirjoituksia vertaillen, millä tavoilla hän on muokannut Entäs sitten, Leevin romaaniksi alkuperäisen näytelmäkäsikirjoituksen pohjalta. Tämäntapaisilla tutkimusmatkoilla olen saanut tutustua moneen Viidan aikalaiseen, sukulaiseen ja harrastajaan.

 * * *

Viidan kuuluisien sanojen mukaan kaikki, mitä hänessä tapahtui, tapahtui Pispalassa. Viidan kirjoittamat kirjat ovat samaan tapaan kulkeneet mukanani henkisenä pääomana, matkalukemisena ja tutkimuskohteena ties minne.

Muutama vuosi sitten pääsin pohjalaisella Syrin kylällä mökille, joka sijaitsi joen rannassa. Heti soi mielessäni yksi lempirunoistani Viidalta, se jossa virtaa se joki, alla kumpareen. Viidasta on muodostunut elämän mittatikku, johon verraten tarkkailen kirjallisuutta ja maailmaa.

Esitelmämatkoille Viita on vienyt minua ainakin Amsterdamiin, Kuopioon, Poriin ja Tukholmaan. Kerran matkustin junalla Vilnasta Euroopan poikki Saarbrückeniin. Matka sujui nopeasti, kun mukana oli Kukunor, jonka luin moneen kertaan kynä viuhuten.

Lauri Viidassa riittää tulkittavaa ja tutkittavaa nykyisille ja tulevillekin lukija- ja tutkijapolville. Hänestä on palkitsevaa puhua ja kirjoittaa, koska eri ikäiset lukijat tuntuvat aina olevan kiinnostuneita Pispalan runoilijan mietteistä. Jopa vanhemmat miehet, jotka muuten eivät välttämättä lue runoutta, ovat innoissaan ”Betonimyllärin” ja muiden klassikoiden runoilijasta.

Niin, hyvät lukijat, Lauri Viita on mainio mies!

Muualla verkossa:

Sakari Katajamäen julkaisuja


Kukunor. Uni ja nonsensekirjallisuuden traditio Lauri Viidan runoelmassa. Ntamo 2016.


Viita, Lauri, Ne runot, jotka jäivät. Runoja kokoelmien ulkopuolelta. Toim. Sakari Katajamäki. WSOY 2016.


Kukunorista Aristoteleen kantapäässä

Kukunorista SKS:n Vähäisiä lisiä -blogissa

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Runopihan artistivieras Nicolas Kivilinna


Nicolas Kivilinna, lauluntekijä


Nicolas Kivilinna on nuori, tamperelaistunut folkmuusikko. Mies on sanalla sanoen mukava heppu. Olemus on välitön, nuoresta uhosta saatikka dekadenssista ei ole havaittavissa rahtuakaan. Keskustelin Nicolaksen kanssa Runopihan alla musiikista, runoudesta, hiukan jopa liikunnasta. 

Kivilinnan debyyttilevytys kertoo ehkä jotain olennaista miehen tavasta tehdä ja nähdä asiat. Nicolas tarttui Eino Leinon säkeisiin ja kaiversi ne levylautaselle tavalla, joka toi pilkahduksen uudenlaista valoa kansallisrunoilijan tuotantoon Vesa-Matti Loirin järkälemäisen varjon takaa. Esikois-EP oli sinänsä musiikillisesti varsin perinteinen, mutta oli häkellyttävää, miten suvereenisti ja tuoreella tavalla tuolloin parikymppinen laulaja otti kansalliset gigantit haltuunsa. Levytyksessä ei löytynyt paljon mitään ennen kokematonta ja silti se kuulosti uudelta.


Viime vuonna Nicolas julkaisi ensimmäisen täyspitkänsä Joka laulun laulaa vaan, joka sai hyviä arvosteluja ja keräsi kuuntelijoita yli genrerajojen. Sekin on omalla tavallaan hämmentävää, koska nykyistä musiikkiskeneä pidetään pitkälti pirstaloituneena ja ns. yleistä makua ei kai pitäisi enää olla edes olemassa. 

Toukokuussa runosovitusten sarja sai jatkoa. Nyt Kivilinna koettelee voimiaan koko Pispalan harjun leveydeltä, kun ääninauhalle on taltioitu otteita Lauri Viidan tuotannosta.

Tänä vuonna vietetään Lauri Viidan juhlavuotta. Mitä Viidan löytäminen merkitsi sinulle henkilökohtaisesti?

- Sävelsin sekä Leino- että Viitabiisit noin kolme vuotta sitten. Viita jäi hiukan Leinon varjoon, ihan jo siksikin, että Leino-EP julkaistiin paljon aiemmin. Leino on minulle henkilökohtaisempi, mutta Viidassa kiehtoo erityisesti kieli ja rytmi sekä asenne. Viidan kielessä on hiukan sellaista Little Richard -tyylistä Wop bop a loo bop -meinikiä. Se vaan soundaa ihan älyttömän hyvältä ja on melkein kuin englanninkielistä rockmusaa! Mutta pitää muistaa, että Viidan tekstissä on myös äärettömän painava sisältö.
- Luulen että Viita on ollut avoin ja ennakkoluuloton mieli, etenkin kun miettii runojen tekoajankohtaa. Viita pysyi perinteisen muodon sisällä, mutta rusikoi sen sisältä käsin.

Lainautumista ja uusiutumista


Myös Kivilinnalle itselleen perinne on tärkeää. Hän ei korosta omaa rooliaan musiikintekijänä, vaan vaikuttaa kiitolliselta siitä, että on mukana rakentamassa jotakin kestävää, jopa ikiaikaista. Kappaleesta En etsi valtaa enkä loistoa löytyy seuraavat säkeet:”En kaipaa mainetta, en mammonaa, en mitään tätä parempaa/ En tahdo olla osa legendaa/ Mä haluun olla laulaja, joka laulun laulaa vaan/ jonka aika sitten joskus unohtaa”.

- Yksi mun isoista esikuvista on Pete Seeger. Seegerillä kysymys oli aina musiikista, hän vaikutti lämpimän nöyrältä tyypiltä. Mua viehättää ajatus lauluntekijöiden jatkumosta: otetaan jotain, lisätään siihen omastaan ja annetaan eteenpäin. Ehkä joku löytää tulevaisuudesta myös minusta jotain ja pitää jatkumoa taas vuorostaan elävänä.

Lainautumista ja uusiutumista tapahtuu paitsi ajallisessa, myös alueellisessa jatkumossa.

- Tampereella on jotenkin hassu ilmapiiri tässä mielessä. Jukka Nousiainen kertoi jälkeenpäin innostuneensa mun Leino-levystä, etenkin siitä ajatuksesta, että yksin voi tehdä bändilevyn. Kun minä vuorostani olin kuullut Jukan Huonoa seuraa -levyn, ajattelin: ei vitsit, mä haluun tehdä myös näin! Laulun laulaa vaan LP:ni syntyi sitten osin Nousiaisen inspiroimana. Enkä missään kohtaa tiennyt, että Nousiainen oli ajatellut samoin mun Leino-EP:stä!

Matkamies maan


Edellä mainitusta tulee hiukan mieleen kansanrunous. Kansanrunous on ilmaisumuoto, jossa taide itsessään säilyy jälkipolville, mutta persoonat häipyvät vääjäämättä unholaan. Nicolas Kivilinna teki toukokuun lopulla pyöräretken yli Suomineidon leveiden lanteiden. Matkan päätöspiste löytyi Pohjois-Karjalan salomailta.


Itä-Suomi on vanhaa runonlaulajien maata. Tuntuiko reissatessa, että tässä ollaan suomalais-ugrilaisen laulajaperinteen alkukodissa?

- Viime vuonna mietin, että olisi mukava käydä esiintymässä sellaisissa paikoissa, joissa ei ikinä muuten tulisi käytyä. Se oli vähän koko matkaidean alku. Itä-Suomessa vastaan tuli paikkoja kuten Parppeinvaaran Runokylä, johon pitää ottaa yhteyttä. Matkan varrella tuli jo sovittuakin muutama keikka, joten kunhan proggis muodostuu valmiiksi, on jo varmoja esiintymispaikkoja tiedossa, Nicolas naurahtaa.

Myös matkan aikana tunne jatkumolla olosta sai uutta merkitystä.

- Isän puolen suku on Itä-Suomesta kotoisin. En ollut koskaan ennen oikein tajunnut, kuinka paljon laulu ja runonlausunta on ollut suvussa läsnä. Varsinaisia muusikkoja ei ole, mutta laulu ja runo on ollut aina. Ukillanikin löytyi aivan joka tilanteeseen jokin runo, vaikka muisti alkoi muuten reistailla.

Pyöräreissu oli pituudeltaan 650 kilometriä. Mitä reitin varrelta tarttui mukaan?

- Matka antoi paljon ajateltavaa ja tyhjensi samalla mielen hyvällä tavalla. Kirjoitin sekä matkabiisejä että matkapäiväkirjaa. Liikkuminen on luomisen kannalta tosi hedelmällistä. Minulla oli pyöräillessä nauhuri ohjaustangon pussukassa kovassa käytössä. Tallennustila loppui kesken, kun tuli selitettyä niin paljon juttuja. Pyöräily on kevyttä liikunta ja jättää aikaa oikeastaan pelkkään ajatteluun.

- Noiden kappaleiden myötä on syntymässä hiukan vahingossa uusi akustispainotteinen kokoonpano. Mukana on kaikkia jänniä pikkusoittimia, jotka sopivat matkaamisen tee-se-itse -henkeen. Mulla olisi haaveena yhdistää matkabiisit ja -päiväkirja jollain tapaa yhteen. Sen näkee vielä sitten, mitä tuosta syntyy.



”Se tyyppi, joka esittää Nicolas Kivilinnan musiikkia”


Nicolas Kivilinna on esiintynyt sekä pienillä että isommilla estradeilla. Valtaosa keikoista on ollut sooloesiintymisiä, mutta repertuaarissa on myös tiukasti soitettuja vetoja bändin kera. Kivilinna asettuu laulaja-lauluntekijöiden pitkälle jatkumolle luontevalla itsevarmuudella. Yksi syy tähän saattaa olla se, että Kivilinna korostaa musiikin omaehtoista luovaa pohjavirtaa, johon yksittäinen tekijä huuhtoutuu. Mutta persoonat eivät kuitenkaan haihdu, päinvastoin. Kivilinnan esiintymiset ovat vahva todiste tästä.

Lavaolemuksesi on aina välitön ja hyväntuulinen ympäristöstä riippumatta. Onko musiikki sinulle ennen kaikkea läsnäoloa ihmisten keskuudessa?

- Olen aiemmin ajatellut, että olen vain joku tyyppi, joka esittää säveltäjä Nicolas Kivilinnan musiikkia – periaatteessa se voisi olla joku muukin. Mutta kun olen huomannut, miten ihmiset ovat keikoilla mukana, on suhtautuminen jotenkin alitajuisesti muuttunut. Ehkä livekeikalla pystyy tehokkaasti välittämään aika siistejäkin juttuja. Esimerkiksi Leino- ja Viitalauluja äänittäessäni ajattelin, että olisi aika mukava, jos mun musiikkini kautta porukka löytäisi jotain hienoa.
- Tärkeintä on se, että nauttii musiikin tekemisestä. Minulla on ollut siitä kiva tilanne, että olen saanut musiikkia julkaistua ja ihmiset ovat löytäneet sen – se on ollut pitkälti omakustanteista, jolloin olen saanut tehdä omaa juttuani juuri niin kuin haluan.

Livekokemuksessa Nicolakselle on tärkeää se, että homma ei ajaudu liian tuttuihin uomiin. Musiikin tulee virrata vapaana, omaa reittiään etsien.

- Musiikki pysyy tuoreena, kun voi olla monenlaisessa mukana. En pääse puhtaimpaan esiintymistilaani, jos teen samaa asiaa liian kauan. Keskittyminen harhautuu ja olo tulee jotenkin liian tietoiseksi. Pitää olla pientä haastetta. Parhaimmillaan pääsee tilaan, jossa on samaan aikaan sekä tosi skarppina että täysin musiikin vietävissä, eikä ajattele oikeastaan yhtään mitään.
- Viime kesän bändikeikka YO-talolla painui mieleen. Paikka oli sullottuna väkeä. Meininki oli jotenkin fanaattinen; tajusin ekan kerran, miksi jotkut ihmiset jäävät koukkuun esiintymiseen ja sen antamaan vuorovaikutukseen. Se oli jopa vähän pelottavaa, mutta tosi siistiä. Ja hurmoksen lisäksi kuitenkin myös soitimme paremmin kuin koskaan.

Langat omissa käsissä


Musiikkiteollisuus on jo pitkään ollut murroksessa. Etenkin perinteinen levymyynti on menettänyt merkitystään, ainakin kansallisilla markkinoilla ja rock/popmusiikissa erityisesti. Takavuosina Kivilinna olisi jo aikapäivää sitten signattu isolle levy-yhtiölle. 

Onko nykytilanne muusikolle erityisen haasteellinen?
- Vaikea sanoa, koska en ole elänyt muunlaista aikakautta. Päätös pysyä isompien yhtiöiden ulkopuolella on ollut aika tietoinen. Jonain päämääränä on joskus tehdä todella hyvin tuotettu lauluntekijälevy, hiukan kuten J. Karjalaisen Et ole yksin. Se pitää kuitenkin ansaita ja tietää, mitä tapahtuu. Monen hyvänkin bändin tuho on ollut se, että he ovat tehneet liian aikaisessa vaiheessa asioita, joita eivät vielä osaa. Esimerkiksi Viita-laulut tein jo vuosia sitten, mutta levytin ne vasta nyt, koska en aiemmin kokenut olevani laulaja tai muusikkona riittävän valmis.
- Toisaalta myös pidän siitä, että kaikki ovat langat käsissäni: mulla on oma toiminimi, tykkään hoitaa alv-hommat ja muun paperisodan. Se on jopa jotenkin leppoisaa puuhaa. Sitä paitsi jos mä myyn varmasti vaikkapa tuhat levyä, ei ole paljon järkeä maksaa muiden asioiden hoidosta ulkopuolisille tahoille, jotka myisi vain saman verran.

Kirjailija Kivilinna?


Musiikin lisäksi Nicolaksella on omat tavoitteensa myös sanataiteen parissa. Kirjailijan uran kannalta sukunimi Kivilinna on suorastaan tuplasti enteellinen. Itse asiassa yksi teos on jo saatettu lähes painovalmiiksi, mutta ainakaan vielä ei ole sen julkaisun aika. 

- Viime vuonna huutelin Facebookissa runokokoelmastani, tein siitä muutaman koevedoksenkin. En kuitenkaan kokenut tarpeelliseksi tuoda sitä julkaistavaksi, koska minulta ilmestyi tuolloin debyytti-LP. Kokoelma oli itselleni ikään kuin ensimmäinen askel, nimikin on Näin se alkaa. Voi olla, että sille tulee myöhemmin aikansa tai sitten mennään eteenpäin ja ohi. Nyt olen keskittynyt enemmän proosaan. Mielessä on muutama tarinaidea, joita olen miettinyt tosi paljon. Olen hakenut oikeaa ilmaisutapaa ja tuntuu että matkapäiväkirja avasi jotakin sen suhteen. Nyt on hyvä kirjoitussyke päällä.


Omakustanteisuus on musiikin saralta tuttu toimintatapa Kivilinnalle. Kirjallisuuden kentillä omakustanteita kohdellaan usein lähes patologisesti. Ehkä olisi syytä muuttaa käsityksiä tämänkin suhteen, koska toimintaympäristö ja ansaintalogiikka ovat myös kirjallisuuden saralla murroksessa. Etenkin runous painii hiukan samanlaisten haasteiden kanssa kuin musiikki: kokoelmia myydään vähän, suuret kustannustalot eivät panosta runoihin. Toisaalta julkaisunimikkeitä on vuosittain paljon laidasta laitaan. 

Tulisiko mielestäsi myös nykyrunouden jalkautua entistä voimakkaammin sinne, missä ihmiset jo valmiiksi liikkuvat? 

- En ole ihan ajan tasalla nykyrunouden tilasta. Sellainen tuntuma mulla on, että se on aika kokeellista ja subjektiivista. Sellaista runoutta, johon on helppo päästä sisään, ei ehkä tehdä kauheasti. Osasyy on varmaankin se, että runous halutaankin pitää epäkaupallisena. Myös musiikissa on hiukan samaa: jotkut eivät halua laittaa musiikkiaan Spotifyhin, pitää yllä Facebook-sivuja ja näin. Silloin niitä hyviäkin juttuja on hankala löytää. Ymmärrän kyllä tämänkin, mutta on silti sääli löytää upea bändi, jota ei voi kuunnella oikein mistään.

Juuri nyt pitäisi olla runon hetki


- Puhuin juuri Martikaisen Jarkon kanssa, että runouden tulisi kaiken järjen mukaan olla juuri nyt in, kun on Twitterit ja muuta lyhyttä ilmaisua. Ehkä runous vaatii kuitenkin sellaista oivaltamista, että siihen ei haluta tai osata pysähtyä. Luulen, että runoakin pystyttäisiin paremmin kauppaamaan. Mä puen runoja musiikiksi ja tosi moni on löytänyt Leinon ja Viidan niiden kautta. Se on tavallaan tuotteistamista, mutta ihmisiä se vaikuttaa kiinnostavan ja tavoittavan. Moni runoja tuntematon on sanonut, että tehtäisiinpä nykyäänkin tällaista.

Nicolas opiskelee luovaa kirjoittamista Viita-akatemiassa, nyt opintoja on takana yksi lukuvuosi.

- En ole ensimmäisenä vuotena oikein ehtinyt viedä omia tekstejäni ryhmän käsittelyyn, mutta syksyksi on paljon vietävää. Mulle ei ole oikein luontaista näyttää keskeneräisiä juttuja ulkopuolisille, päinvastoin. On ollut kiva kuulla, miten eri tapoja ihmisillä on kirjoittaa. 

- Kirjailijavierailut ovat olleet antoisia, on päässyt tutustumaan kirjailijan ammattiin ja ammatin mahdollisuuksiin. Vieraista Juha Hurme taisi puhua kaksi ja puoli tuntia, aloittaen siitä, miten maailmankaikkeus on saanut alkunsa! Hurmeesta ja Martikaisesta nousee jotenkin mieleen kuva Lauri Viidasta, joka puhui paljon ja piti monologeja. Heitä kuunnellessaan ei muille jää sanan sijaa, mutta sillä ei ole väliä, koska he ovat niin hiton hyviä puhujia.




Lopuksi henkilökohtaista

Runopihan tämän vuoden teema on "henkilökohtaista". Nicolaksen kanssa käydyn keskustelun jälkeen minua – maailmaan väsynyttä ex-punkkaria – jäi vaivaamaan kysymys: voisiko vivahde tervejärkistä konservatiivisuutta pelastaa rockin tai jopa runouden? Miksi on esimerkiksi niin, ettei yksikään vakavasti otettava runoraati juuri koskaan palkitse puhdasriimistä ja vaikkapa puhtaasti luontokuvista elävää runoutta? Ja miksi kaikki perinteinen tuomitaan niin helposti pelkäksi pastissiksi?

Aloin pohtia säkeenylitystä, nykyrunouden yhtä tyypillisintä muotoa: sitä hienoa hetkeä kun kangaspuut lyövät yhteen ja kahdesta säkeestä kietoutuu jokin uusi merkitys esiin. Mutta kuinka usein todella saavutetaan jotain oivaltavaa? Eikö tärkeämpää olisi löytää ensin ne kirkkaat, yksittäiset säkeet? Sillä ilman niitä runous näivettyy. Säkeenylitykset luovat innovatiivisia mutaatioita lyyriseen kasvustoon, mutta niistä itsessään ei ole ylläpitämään elämää. 

Säkeen ylityksen olemus on viime kädessä tämä: /    /. Se on anarkistinen ja luova tyhjyys, joka ei itsessään tarkoita mitään.

Olen uskonut koko aikuisikäni merkitysten tyhjyyteen ja sattumanvaraisuuteen, merkkien leikkiin ja lukijan oikeuteen tehdä mitä tahansa tulkintoja. Minusta ne ovat tärkeitä ja olennaisia asioita koko inhimillisen ajattelun kannalta. Minulle itselleni runo puhuu tyhjyyden ja lempeän nihilismin kautta, ehkä siksi että olen moukaroinut mieleni mm. kirjallisuustieteen opinnoilla. En silti ole koskaan kyennyt saamaan ainuttakaan ystävääni innostumaan runoudesta, ellei hänellä ole sattumoisin ollut tätä oiretta jo valmiina ominaisuutena.

Esittämäni kysymykset voivat olla naiiveja yksinkertaistuksia, mutta olennaisia. Runoutta tarvitaan, olen siitä aivan varma. Mutta runon on syytä puhua sellaisella kielellä, että ihminen löytää runon kaipuun sisältään. Kuka olisi se Viidan kaltainen avoin ja ennakkoluuloton mieli, joka veisi runouden takaisin perinteisen muodon sisään? Kuka vapauttaisi liian itsetietoisen runon ja rusikoisi tekstuaalisuuden linnakkeisiin ihmisen mentävän aukon?

Teksti: Sema Hokkanen
Kuvat: Miikka Varila (c)

Lauri Viita-EP Spotifyissa:

Nicolaksen kotisivut:

http://www.nicolaskivilinna.com/

Nicolas Kivilinna Runopihan artistivieraana Runon ja suven päivänä keskiviikkona 6.7. Ohjelmaa iltakuudesta eteenpäin, lämpimästi tervetuloa!

tiistai 24. toukokuuta 2016

Toukoseminaarin vieraana JP Koskinen

Vuoden 2016 Toukoseminaari pidettiin lauantaina 21.5 Akatemian tiloissa. Teemana oli kirjailijan ansaintalogiikka, jota JP Koskinen avasi kootussa paketissa. "Toukikseen" osallistuivat (jotakuinkin vasemmalta lukien) Juho Otranen, Sauli Salomaa, Paula Hahtola, Kari Välimäki, Sari Harsu, JP Koskinen (opettaja), Sami Hokkanen, Seppo Pölkki ja Erja Helenius. Kiitos kaikille osallistuneille.



perjantai 19. helmikuuta 2016

Matkatoverimme kirjailijan polulla, osa 11.


Timo Malmi: Ikoni on tie kirjailijaksi

Aloitin Viita-akatemian innostuneena saman vuonna, kun Václav Havel ja Bill Clinton  vannoivat virkavalansa. Minä halusin eroon siihenastisesta virastani ja asetuin Mältinrannan pyöreässä pöydässä mahdollisimman lähelle opettajaani Kullervo Järvistä, joka itse oli kirjallisuus, jossa halusin olla mukana. Kullervon kuva on yhä työhuoneeni seinällä.

Kullervon ansiosta kotisivuillani lukee: ”T. M. on tamperelainen kirjailija, runoilija, kääntäjä, historiantutkija, tietokirjailija ja kotiseutumies. Malmin työtä yhdistäviä teemoja ovat rakkaus, kaipaus ja sota.”

Pirkanmaan kirjoituskilpailun runosarjan voittanutta sikermää kirjoittaessani oivalsin, että tunneroihulla ei kannata paperia polttaa, vaan sijoittaa hyvin puhalletut hiillokset rakenteeseen, jonka avulla lukija pääsee mukaan.

Timo Malmi (vas.) ohjaa runokirjaansa Tuulensuu, minä rakastan sinua perustuvaa näytelmäänsä Raatihuoneen portailla. Sointu Lanki näytteli äitiä, joka etsi ruumiskasasta tytärtään. Esityksen musiikista vastasi Veli Kotkaslahti. T.M. esitti Tampereen miliisipäällikkö Kalle Kaiharia.

Runon hiominen on suunnittelua ja nostamista yleiselle tasolle. Näin torjutaan kritiikki: ”Ei kanna yksityisyyttä pidemmälle.”

Viitapiirin tärkein anti oli myös sen perustajan Kullervon mielestä se, että rumilla ankanpoikasilla on mahdollisuus nähdä toisensa ja valita akatemian jälkeiset hovikriitikot.

Jos ei ole ystäviä, on ystävystyttävä niiden kanssa, joita sinulla on. Tämä puolalainen sananlasku voisi olla Viitapiirin motto. Ja toinen Kari Aronpuron Kiinan ja Rääkkylän runot. Sanoja ja niistä jonoja syntyy matkustamalla.

Viitapiiriläisten kanssa olen käynyt Tallinnassa, Pariisissa, Ateenassa. Jumalten asuinsija Olympon vuori on nähty yhdessä, Normandian maihinnousu, Liettuan kirjailijaliiton kesämaja ja Tammisaaren saariston parhaat ahvenpaikat.

Kalevala ja Vänrikki Stoolin tarinat ovat ne huonomaineiset kirjat, joista olen nauttinut ja niiden läpi jopa kertonut omia ajatuksiani. Saman sarjan ykkönen on kyllä Raamattu. Siellä on kaikki, niin kuin me Hollywoodin miehet tiedämme.

Musta on suosikkivärini. Sen olen myös siepannut Kullervo Järviseltä. Häneltä opin myös pukeutumisesta ja juomisesta. Yhteinen suosikkimme on Olvi IV –olut.

Viisaat sanani hänelle, joka haaveilee kirjailijan urasta: ”Ripusta kirjailijaidolisi kuva työtilasi seinään.”  Anton Tshehov on katsellut minua neljäkymmentä vuotta. Hänen silmistään voi lukea, että näytelmäni on jo melkein valmis, vaikka vasta on kirjoitettuna jäsenanomus Näytelmäkirjailijaliittoon.

*                                                               *                                                           *

Kirjailijan polku Sampolan kirjastossa lauantaina kello 13.00.

Matkatoverimme Kirjailijan polulla, osa 10.


MINNA AUTIO

Minna Autio on viimeisin julkaisukynnyksen yli kavunnut viitalainen. Julkaisu on aina merkkitapaus niin Viita-akatemialle kuin Viitapiirille. 'Kirjailijan polun' kuopus onkin itseoikeutettu esiintyjä launtain 20-vuotisjuhlissa Sampolan kirjastossa. Perinteisen kirjoittajaryhmän lisäksi Minna on löytänyt kirjoittavan heimonsa myös verkon puolelta.

Kuva: Mikko Haapasaari (c) www.mikkohaapasaari.com
Minna Autio, kerrotko hieman itsestäsi?
- Opiskelin kirjoittamista Viita-akatemiassa 2007–2010. Tampereella asuessani toimin pitkään Viitapiirin hallituksessa, pari kautta puheenjohtajanakin. Kirjallisuustapahtumasivusto Teonsana on minun perustamani.
Olen juuri muuttanut vanhaan taloon pellon reunassa, nyt opettelen uuden alueen koordinaatteja. Spiraali (Sanasato 2016) on esikoisrunokirjani. Silloin kun en kirjoita runoja, touhuan kaikenlaista viestintäalalla ja ohjaan erilaisia luovan kirjoittamisen ryhmiä.

Milloin aloitit Viita-akatemiassa? Muistatko millaisin odotuksin tulit mukaan ja millainen ensimmäinen kokoontuminen oli?
– Tiesin Viita-akatemian maineen ja olin innoissani, että olin tullut valituksi. Toivoin kovasti, että akatemiasta löytäisin viimeinkin lopullisen, ikään kuin pyhän tiedon siitä, mikä on runo ja miten sitä kuuluu kirjoittaa. Sitä tietoa etsin edelleen.

Ensimmäisessä kokoontumisessa jännitti niin paljon, että kun ryhmälle piti lukea tekstiään ääneen, se tapahtui varsin hiljaisella ja vapisevalla äänellä. Silti muistan, kuinka hienolta tuntui katsoa kirjoittajaryhmän jäseniä ja oivaltaa, että tästä eteenpäin nämä ovat nyt minun ihmisiäni. Mieleen jäi heti myös Niina Hakalahden päättäväinen ystävällisyys, joka on saanut minut vuosien myötä ihailemaan häntä aivan määrättömästi.

"Tästä eteenpäin nämä ovat minun ihmisiäni"


Olitko Viitaan saapuessasi jo kirjoittanut pitkään? Oliko taustalla aiempia luovan kirjoittamisen opintoja, esimerkiksi kansalaisopistoissa?
– Kun aloitin Viita-akatemiassa, olin kyllä harrastanut kirjoittamista jo vuosia, mutta näin jälkikäteen arvioiden olin silti vielä aika vihreä. Olin julkaissut tekstejäni harrastajakirjoittajahautomo Aukea.netissä ja opetellut siellä mm. palautteen antamisen jaloa taitoa. Olin ollut mukana muutamissa palautteellisissa kirjoitusryhmissä, mutta en ollut varsinaisesti opiskellut kirjoittamista – olin vain kirjoittanut paljon ja kauan.

Mitä vertaisryhmä antaa kirjoittajalle?
– Vertaisryhmältä kirjoittaja saa todella paljon. Melkoisen määrän erilaisia näkökulmia, uusia ideoita, kehitysehdotuksia. Toki kirjoittajan pitää opetella samalla myös seulomaan kaikista ajatuksista ja ideoista ne, jotka todella soveltuvat itselle. Samasta tekstistä voi saada kaksi täysin vastakkaista kehitysehdotusta – silloin pitää miettiä, kumman niistä haluaa ottaa vastaan (jos kumpaakaan). Kirjoittaja saa vertaisryhmältään myös valtavan arvokasta tukea, rohkaisua ja kannustusta eteenpäin. Varsinkin silloin, kun tuntuu, että omasta kirjoitustouhusta ei tule mitään tai ei pääse millään eteenpäin, se henkinen ryhmähalaus on todella tarpeen.

Kumpi on mielestäsi vaikeampaa, palautteen antaminen toisten teksteistä vai sen saaminen omista teksteistäsi?
– Vaikeampaa on minusta palautteen antaminen. Se vaatii paljon keskittymistä ja paneutumista, ja sitten palautetta antaessa on pystyttävä ilmaisemaan asia niin, että juuri se yksilöllinen palautteensaaja voi sen ottaa vastaan ja hyötyä siitä. Yksi arvostaa suoraa puhetta, toinen menee liiasta kertakritiikistä toimintakyvyttömäksi. On oltava tilannetajua ja mietittävä, miten asia kannattaa ilmaista, että se vie kirjoittajaa eteenpäin, rohkaisee kehittymään eikä lannista. Tämä on oma ohjenuorani, kun ohjaan kirjoitusryhmiä. Sitten taas vertaispalaute omassa ryhmässä voi olla hyvinkin suoraa, kun ihmiset tuntevat jo toistensa tyylit ja luottavat toisiinsa.

Palautteen saaminen on periaatteessa helppoa, mutta silti sen vastaanottaminen vaatii aina kykyä pysyä avoimena; suljetun oven läpi ei voi ottaa eikä ojentaa mitään. Uteliaisuudella ja avoimuudella palautteeseen suhtautuminen on kyllä taitolaji, mutta Viita-akatemia on kyllä ehkä paras mahdollinen areena sen harjoitteluun.

"Aina voi huijata itsensä kirjoittamaan"


Oliko mielestäsi hyödyllisempää käydä läpi ryhmäläisten omia tekstejä, vai tehdä kirjoitusharjoituksia?
– Mielestäni molemmat olivat yhtä hyödyllisiä. Palauterinki on tehokas tapa kehittää omaa ilmaisua ja ymmärrystä tekstin vahvuuksien ja heikkouksien suhteen – sekä yleisesti että juuri sen tekstin kohdalla. Kun 15 ryhmäläistä ja ohjaaja ovat käyneet läpi tekstin ja kertoneet näkemänsä, teksti on todella paljas. Sen jälkeen näkee tekstin itsekin aivan eri tavalla; se on toisinaan hyvin hämmästyttävä ilmiö.

Kirjoitusharjoitukset ovat mielestäni kuin mielikuvituksen ja kirjoitustaidon kuntosalitreeniä. Silloin otetaan heti käyttöön se, mitä on puhuttu ja aletaan treenata. Kirjoitustreeni kehittää kirjoitustaitoa ja kirjallista ajattelua samoin kuin salitreeni lihaskuntoa.

Lisäksi ainakin omassa esikoiskirjassani on todella paljon tekstejä, jotka ovat saaneet alkunsa akatemian kirjoitusharjoituksista. Olipa harjoitus millainen hyvänsä, jokaisen tekstit olivat täysin erilaisia. Se on myös tehokas (ja hauska) tapa tuottaa tekstiä.

Proosa vai lyriikka?
– Mitä lukemiseen tulee, molemmat. Molemmilla on oma tehtävänsä, oma kielensä. Molemmat ovat loputtoman kiinnostavia. Kirjoittaessa kuitenkin lyriikka on lempilapseni.

Lempikirjailijasi tai kirjallinen idolisi?
– Kirjallisia esikuviani ovat alusta asti olleet Bo Carpelan ja Kirsi Kunnas, heidän kuulaat säkeensä. Uudempia ihailun kohteita ovat mm. Tomas Tranströmer, Kristina Carlson, Kristiina Wallin ja Silene Lehto, vain muutamia mainitakseni. Heidän teksteihinsä voi aina palata, voi aina löytää uutta.

Aina kirjoittaminen ei maistu. Mitä silloin kannattaa tehdä?
– Kirjoittaa. Muistaakseni Natalie Goldberg kirjoitti, että aina voi huijata itsensä kirjoittamaan vain viisi minuuttia. Jos itsekritiikki vaivaa, voi sopia kirjoittavansa vain pari sivua roskaa ja hölynpölyä, verryttelynä. Sitten kun sen on tehnyt, voi mennä vaikka keittämään kahvia, siivoamaan vinttikomeroa tai pelastamaan internetiä vääriltä mielipiteiltä. Heti kun viisi minuuttia kirjoittamista on täynnä. Pistä vaikka munakello soimaan.

Jos voisit olla kuka tahansa fiktiivinen hahmo, kuka olisit?
– Maija Poppanen. Ei se elokuvan hilpeä lauleskelija, vaan P. L. Traversin oikea, ankaran totinen täti, jolla on mattokassissa salainen maailmankaikkeus. Kukaan ei ryppyile Maija Poppaselle. Ainakaan enää sen jälkeen, kun on joutunut itse lintuhäkkiin.

Minä vain en valitettavasti osaa olla riittävän totinen.


*                                            *                                             *                                           *

Muualla verkossa:

Minna Sanasadon sivuilla
Teonsana
Kirjailijan polku Sampolan kirjastossa lauantaina klo 13.00

torstai 18. helmikuuta 2016

Matkatoverimme Kirjailijan polulla, osa 9.


JOHANNA HULKKO

Johanna Hulkko on kirjailija, kirjoittamisen ohjaaja ja lukija. Esikoisromaani Säkeitä Pietarista näki painokoneen vuonna 2009. Katras on tämän jälkeen täydentynyt peräti kahdeksan nimikkeen verran. Tuotteliaan jakson ohella on tapahtunut muutakin. Entisestä oppilaasta leivottiin Viita-Akatemian uusin sanataideohjaaja. Johanna jatkaa Kullervo Järvisen, Vuokko Tolosen ja Niina Hakalahden viitoittamaa työtä.

Johanna, milloin aloitit ohjaajana Viita-akatemiassa? Muistatko, millaisin odotuksin tulit mukaan ja millainen ensimmäinen kokoontuminen oli?
- Aloitin syksyllä 2015 eli ensimmäistä vuotta mennään. Olen innostunut ja onnellinen. Meillä on hieno ryhmä. Viita-akatemiassa aloitin itse opiskelijana syksyllä 2002 Vuokko Tolosen säkenöivässä ohjauksessa.

Asettaako Viita-akatemian pitkä perinne ja hyvä maine paineita ohjaajalle?
- En mieti sellaista. Keskityn tekemään työni niin hyvin kuin osaan. On tietysti hienoa olla osa näin painavaa perinnettä. Se on suuri kunnia.

Mikä sanataideohjaajan työssä on antoisinta?
- Kaikki. Rakastan työtäni: ihmisten ja tekstien kohtaamista, sitä innostumista ja valoa jotka jokaisessa kirjoittamistapaamisessa syttyvät. Välillä melkein liikutun, kun opiskelijat alkavat kirjoittaa, päät kumartuvat, kynät alkavat rahista paperia vasten. Se on pyhä hetki.

Urheilussa puhutaan usein perusharjoittelun merkityksestä. Kannattaako myös sanataiteessa pitää peruskuntoa yllä toistuvin harjoituksin?
- Kyllä kai se niin on, että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla.

Kaikki opettaminen on hienovaraista työtä, jossa persoona pitää ottaa huomioon. Pelkäätkö joskus, että kirjoittajan oma ilmaisu saattaa mennä säröille palautetilanteissa?
- On ohjaajan vastuulla, että niin ei käy. Viita-akatemiassa ainakin osa opiskelijoista on usein jo melko tottuneita palautteen saajia ja antajia. Sekä palautteen antamista että vastaanottamista voi oppia. Siksi opiskelemme jokaisen ryhmän kanssa myös palautetaitoja.

”Se, mitä itse opin, ei ole olennaista vaan bonusta”


Kumpi loppujen lopuksi oppii enemmän: ohjaaja vai ohjattava?
- Hauskan johdatteleva kysymys. Minusta ohjattavien oppiminen on tärkeintä. Se mitä itse kieltämättä ja väistämättä samalla opin, ei ole olennaista vaan bonusta. Viita-akatemia on opiskelijoita varten.

Proosa vai lyriikka?
- Molemmat. Ja draama. Ja tieto. Koko kirjoittamisen ihana universumi.

Suosikkievääsi Viita-akatemian kokoontumisissa?
- Ruumiin ravintona muovisalaatti eli muovilootaan pakattu fetasalaatti. Henkeä ruokimme aloittamalla jokaisen tapaamisen yhdellä tekstillä Alan Lightmanin ajan olemusta pohtivasta lyhytproosakokoelmasta Einsteinin unet.

Lempikirjailijasi tai kirjallinen idolisi?
- Jos on pakko valita vain yksi, Astrid Lindgren.

Esikuvasi sanataideohjaajana?
- Kaikki jotka ovat tämän työsarakseen valinneet.

Viimeksi lukemasi kirja? Mitä pidit siitä?
- Sándor Márain Kynttilät palavat loppuun unkarilaisen kirjallisuuden lukupiiriä varten. Olen innostunut siitä, että saan tutustua eri kulttuureihin kirjallisuuden kautta. Olemme lukeneet jo venäläistä ja puolalaista kirjallisuutta, nyt on Unkarin vuoro.

Aina kirjoittaminen ei maistu. Mitä silloin kannattaa tehdä?
- Jotain muuta. Ja sitten taas sitkeästi palata tekstin ääreen.

Mainitse jokin sellainen huonomaineinen teos, josta olet suuresti nauttinut?
- Mazo de la Rochen kartanoromanttinen Jalna-sarja oli yksi lapsuuteni vaikuttavista lukukokemuksista. Tiedä sitten, miten huonomaineinen se on.

Lempivärisi?
- Punainen.

Jos voisit olla kuka tahansa fiktiivinen hahmo, kuka olisit?
- Haluaisin olla Peppi Pitkätossu, mutta saattaisin päätyä Annikaksi.

Viisaat sanasi hänelle, joka haaveilee kirjailijanurasta?
- Haaveilu ei tee kenestäkään kirjailijaa. Kirjoittaminen on tekemistä, lukemista, elämistä.


*                                       *                                     *                                         *

Muualla verkossa:
Johannan kotisivut
'Jostakin kotoisin' Kiiltomadon arviossa

Kirjailijan polku Sampolan kirjastossa lauantaina klo 13.00

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Kaukokaipuuta Kirjailijan polulla

Niina Hakalahti, kirjallinen sekatyönainen

Niina Hakalahden kymmenvuotinen ajanjakso Viita-Akatemian ohjaajana jatkuu vielä ensi vuoden kevääseen. Sitten on haikeiden hyvästien aika. Kiireiden vuoksi emme näe Niinaa lauantaina Kirjailijan polulla. Ei huolta: hän on piirtänyt lähtemättömän jälkensä viitapiiriläisiin jo monasti aiemmin.

Kuva:Tiina Makkonen

Niina, milloin aloitit ohjaajana Viita-akatemiassa? Muistatko, millaisin odotuksin tulit mukaan ja millainen ensimmäinen kokoontuminen oli?

- Aloitin vuonna 2006. Ensimmäisiä kokoontumisia oli heti monta, koska perin kaksi ryhmää edeltäjältäni Vuokko Toloselta. Tunnustelevaa, innostunutta, jännittävää…



Asettaako Viita-akatemian pitkä perinne ja hyvä maine paineita ohjaajalle?

- Kun sain soiton, jossa kyseltiin suostumustani opettajaksi, pyysin miettimisaikaa. Piti saada pohdiskella, riittävätkö rahkeet. Ei siis syntynyt varsinaista painetta mutta kunnioitusta kyllä.

Mikä sanataideohjaajan työssä on antoisinta?
- Kirjoittavat ihmiset, jotka jakavat saman ilon ja intohimon kuin itse.

Urheilussa puhutaan usein perusharjoittelun merkityksestä. Kannattaako myös sanataiteessa pitää peruskuntoa yllä toistuvin harjoituksin?
- Ilman muuta. Tästähän mm. kirjoittaa Natalie Goldberg. Voidaan hyvin puhua harjoittelulahjakkuudesta.

"Fedja-setä, kissa ja koira"


Kaikki opettaminen on hienovaraista työtä, jossa persoona pitää ottaa huomioon. Pelkäätkö joskus, että kirjoittajan oma ilmaisu saattaa mennä säröille palautetilanteissa?
- Palaute on oleellinen asia kirjoittamisen opettamisessa. Jos kirjoittajan ilmaisu sen vuoksi kärsii, on opettaja epäonnistunut. Siksi palautteeseen on valmistauduttava huolella, silloin ei tarvitse pelätä. Uskon myös ns. yhdessäoppimiseen enkä ole mikään järkälemäinen auktoriteetti.

Kumpi loppujen lopuksi oppii enemmän ohjaaja vai ohjattava?
- Onnistuneessa tapauksessa molemmat yhtä paljon.

Proosa vai lyriikka?
- Molemmat.

Suosikkievääsi Viita-akatemian kokoontumisissa?
- Kahvi ja jukurtti.

Lempikirjailijasi tai kirjallinen idolisi?
- Sirkka Turkka.

Esikuvasi sanataideohjaajana?
- Torsti Lehtinen.

Viimeksi lukemasi kirja? Mitä pidit siitä?
- Saara Turusen Rakkaudenhirviö. Pidin kyllä, vaikka välillä ärsyynnyin. Tahallinen naivismi toimi.

Aina kirjoittaminen ei maistu. Mitä silloin kannattaa tehdä?
- Pitää taukoa, laskea rimaa.

Lempivärisi?
- Suurimmalle osalle väreistä ei ole nimeä, joten kaikki.

Jos voisit olla kuka tahansa fiktiivinen hahmo, kuka olisit?
- Olisin Fedja-setä, kissa ja koira.

Viisaat sanasi hänelle, joka haaveilee kirjailijanurasta?
- Älä haaveile, ryhdy tuumasta toimeen.

*                                        *                                        *                                        *

Muualla verkossa:
Niinan kotisivut
Kirjallisuuden Zidanet Edelleen ajankohtainen teksti maahanmuuttajakirjallisuudesta (julkaistu 2002).

Kirjailijan polku lauantaina Sampolan kirjastossa klo 13.00.