torstai 16. maaliskuuta 2017

Sata sanaa: helmi-maaliskuun avauslauseet



Sata sanaa -kirjoitushaaste pyörähti käyntiin kolmisen viikkoa sitten. Muutamia tekstejä olemmekin jo saaneet, kiitos niistä!

Ensimmäisten, 22.2.-15.3. julkaistuista avauslauseista loihdittujen tekstien deadline on 31.3.2017. Täsmälleen sadan sanan mittaiset tekstit pyydämme lähettämään osoitteeseen viitapiiri@gmail.com. Tarkemmat osallistumisohjeet on julkaistu aiemmin, ne löytyvät linkin takaa.

Muistin virkistykseksi ja työtä helpottaaksemme olemme koonneet alle nuo 15.3. mennessä julkaistut sata ensimmäistä avauslausetta. Aloitukseen löytyy siis rutkasti apua!

”En ole kukaan tarinan henkilöistä, vai olenko sittenkin?”
”Maan ylle on heitetty märkä viltti.”
”Tämä on klisee.”
”Yksinäinen puu kaatui metsässä.”
”Saanko lukea tekstisi?”
”Olen näppäimistöä myöten suossa.”
”Oli synkkä ja tyrskyinen yö.”
”Suuren kirjailijan saappaat.”
”Istuin siellä missä ei ole mitään.”
”Tunkekaa se flow perseeseenne.”

"Edelliset minät värjöttelevät räystään alla"
"Vain kyynelpisaran saa aikaan"
"Historiaan töihin"
"Mies hyväilee itseään, nainen tulee esiin"
"Pyörällä sekin jumalatar tuli"
"Peili, josta näkee suurimman pelkonsa"
"Minä olen mielikuvitusystäväsi"
"Ensin vyö, sitten huivi"
"Pakit ja muusa"
"Onomatopoeetikko"

"Ei, ei, ei"
"Teksti on verho"
"Se, joka saa kielensä rullalle"
"Kirjoittaminen on verrattavissa linnunlauluun"
"Kynäilijöiden kynäilijät kokoontuvat"
"Kirjoittavan ihmisen persoona on väistämättä vähintään kaksijakoinen"
"Lumi sataa ja peittää mustat kirjaimet paperilla"
"Tästä lähin kirjoitan punaiselle paperille"
"Joko-Tai oli pieni poika"
"Sinä rakennat paperimassasta saaria"

”Persukalliomme on toisten sanoista tehty”
”Minä olen kaiken velkaa”
”Tavutin ja tavutin”
”Kun sanat loppuivat”
”Kerroinko jo, että”
”Ehkä se johtui siitä, että kahvi oli sekoittanut pääni”
”Kannoin Lidlistä kassillisen kirjaimia”
”Tämä on kirje sinulle”
”Katse paperiin ja”
”Rivien välissä”

"Alussa on sana."
"Kirjoittaminen alkaa siitä, kun lasket kynän paperille tai sormet näppäimistölle."
"Yöllä tunnen toisin."
"Itsensä yli on vaikein päästä."
"Polun päässä on valtameri."
"Ole hiljaa niin sinut huomataan."
"Tässä on paras paikka kirjoittaa."
"Rivien välissä on loputtomasti tilaa."
"Älä kirjoita tästä kenellekään."
"Minun huoneeni on ruttoinen kammio."

"Vihaan kirjoittamista."
"Rakastan kirjoittamista."
"Seinältä Lauri Viita katsoi minua suoraan silmiin."
"Seinällä Eeva-Liiisa Manner näytti nukahtaneen."
"Seinällä Kalle Päätalon silmät sanoivat: et kai ole tosissasi."
"Luin tekstin ääneen ja oksensin."
"Kirje tuntemattomalle."
"Kirjapino kaatui päälleni."
"Tapoin päähenkilöni."
"Katkaisin kynäni."
                  
“Runo on kuin luuydin”
“Paperikieli kastuu kuolasta”
“Haluan olla järvi, jossa nuoret naiset uivat alasti”
“Purressani puren kovaa”
“Laitamyötäinen”
“Amatöörit ja keltanokat kirivät ohi”
“Delete”
“Viime yönä kielot kukkivat verannalla”
“Missä vaiheessa pitäisi tietää, mistä tarina kertoo?”
“Älä kerro tästä kenellekään”

”Tämä tarina ei pääty onnellisesti”
”Tämä tarina ei ole tosi”
”Runo on rakastunut”
”Runo putosi suusta”
”Sanat tapahtuvat”
”On olemassa vain kaksi asiaa, joista kirjoittaa”
”Kirjoittamattomuus…”
”Taistelen sanoja paperille”
”Manner, Viita ja Meri”
”Ajattelen asiat runoksi”

"Hänelle, joka vei kaikki välimerkkini."
"Huudan sinulle, koska"
"Minä olen sinun jumalasi."
"Tarpeettomia sanoja."
"Manifesti kirjoittamisen lopettamiseksi."
"Laulu kuurolle."
"Tunnustuksia tuntemattomalle vihamiehelle."
"Kirjoita tähän kaikki rumat sanat."
"Kirjoita tähän kaikki kauniit sanat."
"Runo kaikista rumista ajatuksistani."

”Ystäväni asuu unessa”
”Kaadettu metsä on tosi synkkää”
”Maanikosta tuli heinikko”
”Korva menee unen viltin alle”
”Nainen on musta maalaus”
”Olen melkein tarpeellinen mies”
”Elävä kesy kivi”
”Tänä aamuna kasvoni valahtivat lattialle”
”Köysi narahti, enkä tiennyt kuuluiko ääni minusta vai jostain muualta”
”Ikaroksen kantapää”

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Kirjailijavieraita Viita-akatemiassa

Ville Hytönen


Ville Hytönen on kirjallisuuden moniottelija. Hytönen on verrattain nuoresta iästään huolimatta ennättänyt tehdä lähes kaikkea, mitä kirjallisuuden kentällä on tarjolla. Häntä ajaa eteenpäin intohimo, rohkeus ja ennakkoluulottomuus. Hytösen innostus on tarttuvaa lajia. Villen vierailu Viita-akatemiassa jätti jäljen myös vierailusta raportoivaan Katriina Mujuseen.

Ville Hytönen on kokenut tekijä kirjallisuuden kentällä, sen oppii kuulija hyvin nopeasti. Lukioikäisenä mies perusti Savukeidas Kustannuksen, jota hän on pyörittänyt menestyksekkäästi ystävänsä Erno Selänteen kanssa kuudentoista vuoden ajan. Hän on niin runouden, esseistiikan, kuunnelmien kuin lastenkirjallisuudenkin saralla kunnostautunut kirjailija, joka tunnetaan myös Turun Kirjan talon perustajajäsenenä ja tamperelaisen Tulenkantajien kirjakaupan entisenä omistajana, Tulenkantaja- kirjallisuuspalkinnon perustajana, kirjallisuuskriitikkona sekä residenssi-isäntänä. Erilaisia palkintoehdokkuuksia ja palkintojakin on matkan varrella tarttunut mukaan useampia.

Kuva: Laura Malmivaara

Epäonnistumista ei kannata jäädä murehtimaan


Kuulija ehtii useampaan otteeseen pohtimaan mistä mies löytää ajan ja energian, ennen kaikkea rohkeuden tehdä kaiken sen mitä tekee. Villen intohimo kirjallisuutta ja kirjoittamista kohtaan on hengästyttävän syvää ja inspiroivaa. Häntä ei tunnu lannistavan mikään ja mies puhuukin kaatuneista hankkeista epäonnistumisten sijaan tiettyyn aikaan sidoksissa olevina projekteina, joita ei kannata jäädä murehtimaan. Samaa rohkeutta ja päämäärätietoisuutta toivoisi jokaiselle kirjoittavalle ihmiselle.

Tapa, jolla Ville puhuu kielestä koskettaa minua, joka myös kirjoittajana ja lukijana huomaan rakastuvani kieleen ja sen mahdollisuuksiin aina vain syvemmin. Villen suhteessa kieleen on kuitenkin mutkattomuutta, jota on vaikea olla kadehtimatta. Hän tuntuu menevän sitä kohti samalla varmuudella kuin kaikkea muutakin elämässään. Kieli on miehen käsissä työkalu, käyttöesine, jonka voi muovata tahtoonsa taipuvaksi. Hyvä esimerkki tästä on Hytösen tänä keväänä ilmestyvä romaani Jumalankoirat (Sammakko), 1600-luvun lopun Viroon sijoittuva tarina, jonka kielen äärellä mies vietti vuosia, hioi ja hioi, kunnes löysi täydellisen ilmaisumuodon.

Kiertotietä ei ole


Oma suhteeni kieleen on ristiriitaisempi, jollain tapaa haavoittavakin. Monesti kieli katoaa otteestani kuin omalakinen olento, eikä se aina riitä kuvaamaan sitä mitä tunnen ja ajattelen. Affektit, ruumiin ja mielen rajapinnoilla liikkuvat esikielelliset kokemukset, eivät tahdo taipua kielen muotoon vaikka kuinka toivoisin ja silti juuri ne ovat se olemisen muoto, jonka tahtoisin useimmiten sanoittaa. Ehkä Villen stoalaisesta asenteesta olisi tässä kohtaa hyötyä: Ei ole kiertoteitä. On vain suostuttava työhön, jota maailmojen rakentaminen kielellä vaatii.

Omaa runoilijanuraansa aloittaessaan Ville kertoo menneensä lähikirjastoon ja lukeneensa kaikki hyllyistä löytyvät runoteokset. Jopa omakustanteet. Runouden kirjoittamisesta mies puhuukin taitona, joka opitaan vain runoutta lukemalla. Tästä ajatuksesta on helppo olla samaa mieltä. Ilman runouden lajihistorian, runokielen, – mittojen ja rytmin tuntemusta on vaikeaa, ellei mahdotonta, kirjoittaa runoutta, joka sanoo jotakin uutta ja olennaista ja tekee sen tuoreella tavalla. Lukematta muiden runoja on vaikea löytää omaa ääntään. Niin kuin luovan kirjoittamisen opinnoissa useaan otteeseen kerrataan: Ensin on opittava kirjoittamisen säännöt ja lainalaisuudet voidakseen myöhemmin hylätä ne.

Uutta kannattaa etsiä


Vain kieltä opiskelemalla voi oppia sen mestariksi. Ja sitä Hytönen on. Kielen mestari, miltei taikuri, joka alati etsii uusia sanoja, kirjoittaa muistiin ja kokoaa myöhemmin kielen mosaiikkia, kuhunkin teokseen omanlaistaan. Ville kertoo etsivänsä jatkuvasti uusia haasteita, siirtyvänsä tekstilajista toiseen oppiakseen lisää. Paikallaan pysyminen ei tälle miehelle sovi. Ei varsinkaan kirjoittajana. Tästä voi jokainen viitalainen ottaa oppia. Villen vierailu jättääkin jälkeensä yhtä aikaa sekä hämmentyneen että innostuneen kirjoittajan, joka on tekstinsä äärellä hitusen aiempaa rohkeampi.


Katriina Mujunen

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Sata sanaa


                  

Kirjoituskutsu kaikille Viita-akatemialaisille!


Arvon nykyiset ja entiset Viita-akatemialaiset, Suomi täyttää sata vuotta joulukuussa 2017. Se on vähintäänkin sadan sanan arvoinen asia.
 

Tämän kunniaksi pyydämmekin teiltä tasan sadan sanan mittaisen tekstin. Teksti voi olla lajityypiltään ja rakenteeltaan millainen tahansa.

Kirjoitustyötä ryydittämään varustamme teidät avainlauseilla/otsikoilla, jotka ovat nykyisten akatemialaisten käsialaa. Kirjoituksen teemaa ei rajata, mutta kirjoittamista tai kirjallisuutta käsittelevät tekstit ovat suotavia.

 

Näin se toimii:

Viitapiirin Facebookissa julkaistaan avainlauseita kolme kertaa viikossa pitkin kevättä. Avainlauseita on suurin piirtein yhtä monta kuin meitä akatemialaisia kautta historian, reilut kolmesataa.

Löytäessäsi sinua puhuttelevan lauseen, tartu kynään ja loihdi oma, täsmälleen sadan sanan tekstisi. Vain otsikointi on vapaa tästä täsmällisyyden kaulapannasta. Itse leipätekstin tulee olla tasan sata sanaa. Välimerkeistä ei niin väliä.

Koska avainlauseita on viljalti, olemme määritelleet teksteille kolme erillistä määräpäivää. Deadline on ilmoitettu kunkin avainlausejulkaisun yhteydessä. Tätä logiikkaa noudattaen olemme asettaneet osallistumismaksimin: kolme tekstiä per kirjoittaja on ehdoton yläraja.

Lähetä tekstisi otsikolla ‘Sata sanaa’ osoitteeseen viitapiiri@gmail.com. Sekä suoraan viestikenttään kirjoittaminen että liitetiedoston lähettäminen on sallittua. Kerro samalla kuka olet, minä vuosina olit Viita-akatemiassa ja kuka oli opettajasi. Kerro myös, mikä oli oma avainlauseesi, jos asia ei muuten tekstistä ilmene.


Julkaisu

Julkaisemme tekstit Viitapiirin Facebookissa ja myöhemmin useamman tekstin koontana blogissa. Erikseen ja nätisti pyydettäessä voimme julkaista tekstisi myös nimimerkin turvin.

Lisäksi järjestämme myöhemmin sadan sanan liveillan, jossa tekstejä luetaan ääneen. Jos köyhä yhdistyksemme löytää rahoitusta tai mesenaatin, voi jonkinlainen painotuotekin olla mahdollinen.

Tämä kutsu on osoitettu aivan kaikille Viita-akatemiassa opiskelleille. Toivommekin, että levitätte viestiä eteenpäin, jotta jokainen akatemialainen olisi tästä hankkeesta tietoinen. Erityisesti toivomme haasteen tavoittavan myös ne ihmiset, joilla kirjoittaminen on syystä tai toisesta jäänyt Viitavuosien jälkeen taka-alalle.

Voisin lyödä vaikka satasen vetoa, että tästä tulee hieno juttu! Kaikki mukaan!

maanantai 6. helmikuuta 2017

Pyyn Runoperjantai 10.2. kello 20.00

mediatiedote 6.2.2017



KIRJOITTAJAYHDISTYS VIITAPIIRI ALOITTAA RUNOPERJANTAIDEN SARJAN 10.2. RAVINTOLA PYYSSÄ.

Kuukausittain toistuva kattaus sanataidetta tarjoillaan aina useamman esiintyjän toimesta. Avausillan runoilijat ovat Sauli Salomaa, Maria Saarinen ja Tauno Mathlin. Esitykset alkavat iltakahdeksan tienoilla.

Kyseessä on samalla Ravintola Pyyn yksivuotisjuhlien avaus. Pikkuravintola Pyy tarjoaa rentoa, rehtiä ja konstailematonta ruokaa hyvällä, perinteisellä otteella.
http://ravintolapyy.fi/
Ravintola Pyyn Facebook

Runoperjantain idea on tarjoilla tutumpien nimien lisäksi myös aivan uusia tulokkaita.
Haluamme antaa lava-aikaa myös heille, joiden painava sana ei ole vielä kansien kätköissä. Julkaisutoiminta ei ole kriteeri esiintymiselle. Tapahtumasisällöstä vastaa Viitapiiri ry.

http://viitapiiri.blogspot.fi/
https://www.facebook.com/viitapiiri/

SAULI SALOMAA on tamperelainen pirkkalaiskirjailija, joka on Tammerkynän puheenjohtaja ja käynyt Viita-akatemian. Romaanit: Mustareunainen sädekehä (2015) Kyyti (2015). Aforismikokoelma Järkäle (2014) ja viisi runokirjaa 1994 – 2004. Tulossa runoteos Paljon yli huomisen (2017)
 

MARIA SAARINEN (s. 1985) on Viita-akatemian käynyt tamperelainen kirjoittaja ja käsityöläinen, runoilija ja tarinankertoja, joka pitää väreistä, ketuista ja metsien pyhyydestä. Juuri nyt Maria odottelee mieluisia yhteydenottoja kustantajilta.
 

TAUNO MATHLIN (s.1971) on lempääläläinen ammatillinen erityisopettaja. Hän on julkaissut tarinakokoelman Kämmenasukki (2013) ja runokokoelman Keskivuodenaika (2016). Pyyn illassa hän esiintyy Harri Jurvelan säestämänä.


Lisätiedot: Sema Hokkanen (Viitapiiri) 044 3077705 sema.hokkanen@gmail.com
                  Miika Kotti (Ravintola Pyy) 050 3032080 info@ravintolapyy.fi



torstai 2. helmikuuta 2017

Kirjailijavieraita Viita-akatemiassa

Vieraana Viita-akatemiassa: Marko Hautala


Marko Hautala on yksi harvoista suomalaisista kauhukirjailijoista ja myös yksi allekirjoittaneen lempikirjoittajista. Kirjailijavierailussaan Viita-akatemiassa hän puhui lähinnä kirjoitusprosessistaan ja oman äänen löytymisestä, teemoista, jotka ovat tärkeitä kaikille kirjoittajille.

Teksti virtaa rehellisyyden voimalla


Hautalan mukaan oma ääni on nimenomaan pakoton ilmaisun tapa, josta syntyvät ikään kuin sivutuotteina juoni ja muut kirjoittajia askarruttavat asiat. Tyyli on Hautalalle ensisijainen ja siihen liittyy tavalla tai toisella vahva omakohtaisuus. Kirjoittajan oma ääni ja omakohtaisuus ovat jotakin ehdottomasti säilytettävää esimerkiksi käännettäessä kirjaa elokuvaksi. Persoonallisuus tekstissä on siis jotakin muuta kuin tapahtumien ketju. Se on sitä, että kirjoittaja ilmaisee itseään.

Kirjoittaja saattaa huomata teeskentelevänsä, vaikka hänen tekstinsä olisikin moitteetonta. Tekstijumi ei tule keskellä inspiraatiota, vaan usein syynä on varkain paikalle hiipinyt teeskentely. Jollakin kirjoittajalla taas saattaa olla vahva kokemus, mutta ei harjaantumista lukemiseen tai kirjoittamiseen liittyen, jolloin kokemusta on vaikeaa ilmaista. Marko Hautala katsoo, että kirjallisen kentän tuntemattomuus ja toisaalta liika oppineisuus ovat kirjoittajien yleisimmät ongelmat, teemat, joiden kanssa kirjailijat kamppailevat.

Marko Hautala: "Jos kirjoittamisessa ei ole mitään järkeä niin missä sitten on?" Kuva: Janne Kauranen

Kirjoittamista tulisikin pitää yllä koko ajan ilman katkoksia, jotta siitä tulisi toinen luonto, tapa olla. Tulkitsen, että toiminnallisuus on melkeinpä ajattelua tärkeämpää. Hautala katsoo, että jos kirjoittaja yrittää miellyttää liian montaa lukijaa, tapahtuu usein niin, ettei teksti miellytä oikein ketään. Toisin sanoen kukaan ei saa kokemustasolla tekstistä kovin paljon irti.

Kirjoittaminen ei ole ongelmatonta edes oman äänen löytyessä, toteaa Hautala. Mutta kun oma ilmaisukanava on auennut, ei tekstin kanssa tarvitse koko ajan taistella ja teksti virtaa. Omakohtaisen ilmaisun avulla ihminen voi kestää vaikeitakin asioita elämässään, jolloin kirjoittamisella on myös suuri parantava merkitys.

Kummalliset asiat innoittavat


Jos kirjoittamisen riemu löytyy, sitä on vaalittava ensisijaisesti. Marko Hautala on huomannut, etteivät mitkään ulkoapäin tulevat ärsykkeet, esimerkiksi kehut, tuota samanlaista riemua. Kehuista syntyvä riemu on aina hiukan keinotekoista, mutta kirjoittamisen ilo ja pelottomuus ovat jotakin aitoa. Kirjoittajan ei koskaan pitäisi ruveta ajattelemaan liian realistisesti eikä antaa loogisten tosiseikkojen häiritä, sillä omaa kirjoittamista ja siitä syntyvää iloa on helppoa mitätöidä. Tämä johtaa pessimistisiin ja itsetuhoisiin ajatuksiin: jos kirjoittamisessa ei ole mitään järkeä niin missä sitten on, kysyy Hautala. On ymmärrettävä, ettei oma kirja voi merkitä muille täysin samaa kuin se merkitsee kirjoittajalle itselleen, mutta ei sen tarvitse antaa lannistaa kirjoittamisen iloa.

Marko Hautalan tekstien alkupiste löytyy yleensä havaintojen ylijäämästä, kiinnostuksesta epäkäytännöllisiä ja "”vääriä"” asioita kohtaan. Inspiraatio herää ihmetyksestä: miksi tällaistakin on olemassa? Miksi on olemassa itsensä valaisevia syvänmeren kaloja, jotka räjähtävät pinnalle joutuessaan? Miksi joillakin koirilla on valkoiset täplät silmiensä yläpuolella? No, luonnontieteellä on toki selitykset näillekin, mutta ei se välttämättä silti vähennä kirjoittajan ihmetystä. Hautala toteaa, ettei hän jaksaisi kirjoittaa asioista, jotka hän ymmärtää.


Marko Hautalan mysteeriestetiikkaan liittyy sekin, ettei kirjoissa hänen mielestään tulisi olla lukittua poliittista sanomaa, vaan sen olisi hyvä olla tulkinnanvaraista.  Hautala yhtyy myös Tommi Melenderin näkemykseen siitä, että loput ovat yliarvostettuja. Kaikki mielenkiintoiset asiat ovat yleensä tapahtuneet jo tarinan puolen välin jälkeen. Vaikka lopussa viisi palloa kymmenestä jäisi ilmaan, on sekin parempi kuin laittaa ne väkisin paikoilleen, katsoo kauhukirjailija. Alku sen sijaan on tärkeä, jotta lukija jäisi koukkuun siihen peliin, jota hän pelaa kirjoittajan kanssa.

Heikkoudet voivat olla vahvuuksia


Hautalalla itsellään on viha-rakkaussuhde juoneen. Pystyn samaistumaan tähän itsekin. Intuitio on intuitiiviselle kirjoittajalle tärkein työkalu ja tekstin tuottaja, mutta jatkuva jonkinasteinen kamppailu juonen kanssa estää tekstiä leviämästä liikaa.

Hautalan kirjoittamiselle tärkeitä asioita ovat myös oma tila sekä alkukuvat. Jos sanat menevät jumiin, yrittää kirjoittaja lähestyä asiaa kuvien kautta. Oikean aivopuoliskon materiaalia ovat kuvat, myös erilaiset uhkakuvat ja sanattomat pelot. Vasemman aivopuoliskon tehtäväksi jää sitten näiden kuvien analysointi ja kielelliseen muotoon muuttaminen. Myös musiikki ja erilaiset äänimaailmat ovat Hautalalle tärkeitä.

Joskus kirjoittajan "heikkoudet" ovat samalla vahvuuksia. Hautala kertoo, että kalan toistuvia kuvia hänen kirjoissaan on kritisoitu, mutta toisaalta se on osa hänen tyyliään. Kun hän yrittää olla kirjoittamatta kaloista, silloin kalan kuva varioituu uudella ja luovalla tavalla, mutta yleensä se toistuu aina jollakin tavalla, tarkoituksettomastikin. Minustakin visuaalisuus ja erilaiset kaloihin ja muuhun pinnanalaiseen elämään liittyvät kuvat, samoin kuin lyyriset kielikuvat ja kuvat sanojen muodossa, ovat Hautalan kirjoissa kaikkein maagisinta ja hienointa.

Mirka Korhola





perjantai 20. tammikuuta 2017

Kirjailijavieraita Viita-Akatemiassa

Vieraana Viita-Akatemiassa: Jyrki Vainonen 


Viita-akatemian kolmivuotisessa kirjoittajakoulussa pääpaino on oman ilmaisun löytämisessä. Kirjoittajan urallaan jo pidemmälle päässeillä on tarjota vinkkejä, joilla välttää pahimmat karikot. Maasto ei ole kartoittamaton. Monelle opiskelijalle parasta antia ovatkin kirjailijavierailut.

Kirjoittaminen on paitsi teknistä osaamista myös löytöretkeä. Reitit tuntemattomaan ja ennakoimattomaan ovat  olennaisia ja välttämättömiä. Todellinen koetus piilee tällaisen reissun sanallistamisessa. Viita-akatemian opiskelija Mirka Korhola kertoo kirjoituksessaan Jyrki Vainosen piipahduksesta akatemiassa. Vierailun keskiöön nousi tietoisen minän ja alitajuisen hedelmällinen ja haastava suhde.


Kuva: Marjaana Malkamäki
Jyrki Vainonen on kirjailija, kirjoittamisen opettaja ja kirjailijaliiton puheenjohtaja. Hän katsoo pitkän kirjoittajanuransa alkaneen 70-luvun lopulla, Paljastava jalanjälki nimisen punkyhtyeen sanoituksista. Yhtyeen katsottiin soittavan psykoanalyysirokkia, jäsenten edes ymmärtämättä mitä se tarkoitti. Punk-kapinan herääminen oli ensimmäinen ratkaiseva käänne kirjailijan polulla. Sanoituksia seurasivat novellit, joita tuleva kirjailija kirjoitti työskennellessään hotellialalla Imatralla. Vainoselle luvattiin palkankorotusta, mutta hän valitsi mieluummin kirjallisuustieteen opiskelun Tampereen yliopistossa vuonna 1989.

Väsymyksestä valaistuminen

Vainonen otaksui, että kirjallisuuden opiskelua seuraisi kirjailijuus ikään kuin itsestään, mutta hän ymmärsi pian, ettei niin välttämättä kaikille käynytkään. Mutta kuten Vainonen nyt jälkeenpäin asiaa ajattelee, on lukeminen kuitenkin jo puolet kirjoittamisesta. Hän kirjoittikin paljon novelleja opiskeluaikanaan. Novellit olivat muodikkaan realistisia, Vainosen itsensä mukaan pikkunäppäriä. Niistä tuntui puuttuvan jotain, mutta kirjoittaja ei vain tiennyt mitä.

Eräällä Maila-Katriina Tuomisen taidehistorialuennolla tapahtui taas yksi merkittävä käänne. Edellisillan juhlimisesta väsynyt Vainonen hakeutui suuren luentosalin takariviin nukkumaan. Etuseinään heijastui toinen toistaan synkeämpiä kuvia maalauksista, jotka eivät innoittaneet kirjoittajaa millään lailla. Sitten Vainonen näki kuvan, jonka valo herätti hänet. Se oli Salvador Dalin Ajan kuluminen valuvine kelloineen. Kirjoittaja katsoi maalausta ja sanoi itselleen: "Tämä on totta."

Vainonen ymmärsi, että tekstikin voisi olla Dalin maalauksen kaltainen. Parin seuraavan viikon aikana Vainonen alkoi kirjoittaa hänelle ominaisiksi muodostuneita, kummallisia ja surrealistisia tarinoita. Hän huomasi jonkin kirjoittavan hänen kauttaan.

Ego luovan minän suojelijana

Myöhemmin Vainonen on nähnyt, että se jokin joka kirjoitti hänen lävitseen, oli hänen alitajuntansa ja unimaailmansa, jossa kaikki oli totta ilman mitään salaisuuksia. Tällä psykoanalyyttisella ulottuvuudella onkin suuri merkitys Jyrki Vainosen omassa opetusfilosofiassa. Tässä filosofiassa kirjoittaja jakautuu egoon eli tietoiseen minään, ja luovaan, alitajuiseen minään egon kuoren sisällä. Kirjoittaja tarvitsee näitä molempia, mutta tärkeintä onkin viisas suhtautuminen niihin.

Luovan minän tehtävänä on kirjoittaa rehellisesti ja huolettomasti, kun taas ego seuraa kirjoitustapahtumaa ja pyrkii muokkaamaan tekstit luettaviksi. Egon heikkoutena on kuitenkin se, että se asettuu helposti voittajien ja kriitikoiden puolelle, jolloin sen suhde luovaan, ehkä jopa pilkattuun minään saattaa muodostua rankaisevaksi. Tästä seuraa luonnollisestikin luovuuden kuihtuminen. Vainosen mukaan egon tehtävänä olisi pikemminkin luovan minän suojeleminen, kehujen ja torujen annostelu sopivassa, rakentavassa suhteessa.

Kirjoittaminen on alitajuisen muokkaamista ymmärrettäviin uomiiin


Seikkailijat ja suunnittelijat

Kirjailijavierailun aikana puheeksi nousivat suunnittelijat ja seikkailijakirjoittajat, ja Vainonen totesi olevansa seikkailija. Toisaalta hän pohti, että suunnittelijoiden ja seikkailijoiden piirteet väkisinkin yhdistyvät prosessin edetessä. Kirjoittamisen lähtökohdat ovat ehkä erilaiset: suunnittelijan on rakennettava kaavionsa, jotta hän tuntisi olonsa turvalliseksi. Seikkailija alkaa kirjoittaa tietämättä yhtään mitä on tekemässä. Kuitenkin jokainen seikkailija joutuu jossain vaiheessa prosessia myös järjestelemään tuotoksiaan ja suunnittelija puolestaan ajautuu sivupoluille.

Olipa lähestymistapa mikä hyvänsä, on kirjoittaminen aina jollain lailla hankalaa ja ristiriitaista, tietenkin! Ilman ristiriitoja mitään ei syntyisi, katsoo Vainonen Sigmund Freudiin viitaten.

Kustantamon ovi aukesi hitaasti

Vainosen 90-luvun alkupuolella kirjoittamien, surrealististen novellien tie kirjaksi muodostui tuskallisen pitkäksi. Kirjoittaja lähetti tekstejään moneen suurempaan kustantamoon, mutta julkaisupäätökset olivat kielteisiä.

Yhdeksän vuoden kuluttua ensimmäisten tekstien lähettämisestä Loki-kirjat kiinnostui novelleista. Vainonen suhtautui epäilevästi pieneen kustantamoon eikä ollut julkaisupäätöksestä järin innoissaan. Julkaistulla novellikokoelmallaan Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita Vainonen kuitenkin voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 1999. Tämä avasi monia ovia uraansa aloittelevalle kirjailijalle, joka oli jo luopunut haaveistaan ja punnitsi uraansa Jonathan Swift -tutkijana.

Vainonen kiittelee jälkeenpäin Loki-kirjoja hyvästä ja asiantuntevasta kohtelusta. Hän sanoo, että ilman Niko Aulaa hänestä ei olisi tullut kirjailijaa.

Jyrki Vainonen kuvaa menestyksen kihonneen hetkellisesti hattuun, kun vuosien turhautuminen viimein purkautui. Hän uskoo, että ego kaipaa huomiota, jota sen olisi hyvä saada kohtuullisissa määrin. Liiallinen huomio tekee helposti riippuvaiseksi, pohtii Vainonen. Mutta ehdottomasti kirjoittaja tarvitsee ainakin nöyryyttä, joka toki ajan kuluessa onneksi kehittyykin. Myös kateus on yksi egon heikkouksista.

Viisas ego suodattaa kehuja luovalle minälle, joka niitä ansaitseekin. Viisas ego myös kestää haukkuja ja käsittelee niitä suojellakseen luovaa minää, pikkutyyppiä.

Ilman rehellisyyttä kirjoittamiseen jää sydämen mentävä aukko

Samalla tavalla kuin Vainonen huudahti mielessään "Totta!" Dalin kelloja katsellessaan, minäkin samaistuin Vainosen ajatuksiin kummallisen kirjoittamisesta. Samalla tavalla koen, että minun on oltava rehellinen, vaikka hävettäisikin, sillä muuten kirjoittamisesta ei tule mitään. Muuten kirjoittamiseen jää sydämen mentävä aukko.

Olen pohtinut myös paljon sitä, miten suhtaudun itseeni kirjoittajana. Samaistunko palautteeseen? Olenko surkea silloin kun joku sanoo niin, onnistunko vain palautteen kautta? Mielestäni Jyrki Vainosen ajatukset luovan minän suojelemisesta ovat äärimmäisen viisaita. Kirjoitan, koska pikkutyyppi sisälläni haluaa kirjoittaa. Ehkä kirjoitan myös siksi, ettei egoni keksi mitään omasta mielestään järkevämpääkään tekemistä.

                                                                                        Mirka Korhola


Jyrki Vainosen esittelysivu Kirja-Sammossa

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Sakari Katajamäki


Mitä varten kirjoitan Lauri Viidasta?


Lauri Viitaa (1916–1965) pyydettiin 1960-luvun alussa kirjoittamaan Uuden Suomen juttusarjaan Kirjailijaimme puheenvuoroja. Sarjaa toimittaneelta Mirjam Polkuselta Viita sai otsikoksi ”Mitä varten kirjoitan”.

Aihe taipui kypsään ikään ehtineen kirjailijan käsissä runomuotoiseksi puheenvuoroksi, joka käsittelee aihetta laajimmalla mahdollisella tavalla: kirjailijuutta, kieltä ja kirjallista kulttuuria. Runo alkaa kirjallisuuden perusteista, etenee kirjoittamisen pakkoon ja päättyy mainiosti:

Hyvät Ihmiset!
Älkää miettikö, onko tämä runoa vai proosaa.
Älkää kysykö, vihaanko tyhjää tilaa.
Älkää ajatelko mitään, ennen kuin olette nähneet painokoneen.
( – – )
Minä rupesin kirjoittamaan.
Oli pakko.
Kirjoitan elääkseni.
( – – )
Niin, hyvät Ihmiset, minä olen mainio mies.
(Uusi Suomi 26.3.1961)

Saman vuoden marraskuussa WSOY julkaisi tekstin Suutarikin, suuri viisas -kokoelmassa.

Kun minua pyydettiin kirjoittamaan Viitapiirin Runopiha-tapahtumaan henkilökohtaisesta suhteestani Viitaan, tämä runo tuli ensinnä mieleeni. Muutetaanpa siis Viidan saamaa otsikkoa hieman: Mitä varten kirjoitan Lauri Viidasta?

 * * *

Lauri Viita astui elämääni lukiolaisena, kun minulle ja kolmelle muulle pojalle annettiin esitelmän aiheeksi Viidan Moreeni. Muistiin on jäänyt vain se, että minä luin näytteeksi romaanin alkuvyörytystä ja muut lausuivat kuorossa aksentteja joihinkin sanoihin. Polut liittyivät polkuihin, PUROT yhtyivät puroihin, eteenPÄIN, alasPÄIN! Tiet levenivät, VIRRAT vahvistuivat. Yhä isompia, yhä RASKAAMPIA kuormia ne kykenivät kuljettamaan...



Uteliaisuuteni heräsi, pian luin Betonimyllärin. Viidan Kootut runot tarttuivat käteeni, kun aloin opiskella kirjallisuutta yliopistossa. Muistan, että tuolloin, kesällä 1994, erityisesti Kukunor herätti mielenkiintoni. Silloin en osannut aavistaa, että jonain päivänä kirjoittaisin neljäsataasivuisen kirjan noista arvoituksellisista peikoista ja heidän uniretkistään.

Tutustuessani Viitaan tunsin Tampereelta lähinnä Näsinneulan ja Särkänniemen. Sitä vaikuttavampaa oli, kun pääsin 1996 kirjanmyyntikeikalle Tampere-talolle. Kesäiltana sain kulkea Pispalanharjulla ja katsella Viidan maisemia.

Viidassa minua ovat kiehtoneet erityisesti hänen kielellinen virtuositeettinsa ja jännitteet, jotka liittyvät esimerkiksi vahvuuden ja herkkyyden yhdistelyyn sekä huumorin ja vakavuuden vaihdoksiin. Tutkijanmieltäni on kiinnostanut, miten Viita käyttää perinteisiä runoilmaisun keinoja hienovaraisesti merkitysten luomiseen.

Viitaa tutkiessa olen päässyt tekemään salapoliisityötä etsiessäni runoja antologiaan Ne runot, jotka jäivät (WSOY 2016) ja selvittäessäni käsikirjoituksia vertaillen, millä tavoilla hän on muokannut Entäs sitten, Leevin romaaniksi alkuperäisen näytelmäkäsikirjoituksen pohjalta. Tämäntapaisilla tutkimusmatkoilla olen saanut tutustua moneen Viidan aikalaiseen, sukulaiseen ja harrastajaan.

 * * *

Viidan kuuluisien sanojen mukaan kaikki, mitä hänessä tapahtui, tapahtui Pispalassa. Viidan kirjoittamat kirjat ovat samaan tapaan kulkeneet mukanani henkisenä pääomana, matkalukemisena ja tutkimuskohteena ties minne.

Muutama vuosi sitten pääsin pohjalaisella Syrin kylällä mökille, joka sijaitsi joen rannassa. Heti soi mielessäni yksi lempirunoistani Viidalta, se jossa virtaa se joki, alla kumpareen. Viidasta on muodostunut elämän mittatikku, johon verraten tarkkailen kirjallisuutta ja maailmaa.

Esitelmämatkoille Viita on vienyt minua ainakin Amsterdamiin, Kuopioon, Poriin ja Tukholmaan. Kerran matkustin junalla Vilnasta Euroopan poikki Saarbrückeniin. Matka sujui nopeasti, kun mukana oli Kukunor, jonka luin moneen kertaan kynä viuhuten.

Lauri Viidassa riittää tulkittavaa ja tutkittavaa nykyisille ja tulevillekin lukija- ja tutkijapolville. Hänestä on palkitsevaa puhua ja kirjoittaa, koska eri ikäiset lukijat tuntuvat aina olevan kiinnostuneita Pispalan runoilijan mietteistä. Jopa vanhemmat miehet, jotka muuten eivät välttämättä lue runoutta, ovat innoissaan ”Betonimyllärin” ja muiden klassikoiden runoilijasta.

Niin, hyvät lukijat, Lauri Viita on mainio mies!

Muualla verkossa:

Sakari Katajamäen julkaisuja


Kukunor. Uni ja nonsensekirjallisuuden traditio Lauri Viidan runoelmassa. Ntamo 2016.


Viita, Lauri, Ne runot, jotka jäivät. Runoja kokoelmien ulkopuolelta. Toim. Sakari Katajamäki. WSOY 2016.


Kukunorista Aristoteleen kantapäässä

Kukunorista SKS:n Vähäisiä lisiä -blogissa