keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Sata sanaa


                  

Kirjoituskutsu kaikille Viita-akatemialaisille!


Arvon nykyiset ja entiset Viita-akatemialaiset, Suomi täyttää sata vuotta joulukuussa 2017. Se on vähintäänkin sadan sanan arvoinen asia.
 

Tämän kunniaksi pyydämmekin teiltä tasan sadan sanan mittaisen tekstin. Teksti voi olla lajityypiltään ja rakenteeltaan millainen tahansa.

Kirjoitustyötä ryydittämään varustamme teidät avainlauseilla/otsikoilla, jotka ovat nykyisten akatemialaisten käsialaa. Kirjoituksen teemaa ei rajata, mutta kirjoittamista tai kirjallisuutta käsittelevät tekstit ovat suotavia.

 

Näin se toimii:

Viitapiirin Facebookissa julkaistaan avainlauseita kolme kertaa viikossa pitkin kevättä. Avainlauseita on suurin piirtein yhtä monta kuin meitä akatemialaisia kautta historian, reilut kolmesataa.

Löytäessäsi sinua puhuttelevan lauseen, tartu kynään ja loihdi oma, täsmälleen sadan sanan tekstisi. Vain otsikointi on vapaa tästä täsmällisyyden kaulapannasta. Itse leipätekstin tulee olla tasan sata sanaa. Välimerkeistä ei niin väliä.

Koska avainlauseita on viljalti, olemme määritelleet teksteille kolme erillistä määräpäivää. Deadline on ilmoitettu kunkin avainlausejulkaisun yhteydessä. Tätä logiikkaa noudattaen olemme asettaneet osallistumismaksimin: kolme tekstiä per kirjoittaja on ehdoton yläraja.

Lähetä tekstisi otsikolla ‘Sata sanaa’ osoitteeseen viitapiiri@gmail.com. Sekä suoraan viestikenttään kirjoittaminen että liitetiedoston lähettäminen on sallittua. Kerro samalla kuka olet, minä vuosina olit Viita-akatemiassa ja kuka oli opettajasi. Kerro myös, mikä oli oma avainlauseesi, jos asia ei muuten tekstistä ilmene.


Julkaisu

Julkaisemme tekstit Viitapiirin Facebookissa ja myöhemmin useamman tekstin koontana blogissa. Erikseen ja nätisti pyydettäessä voimme julkaista tekstisi myös nimimerkin turvin.

Lisäksi järjestämme myöhemmin sadan sanan liveillan, jossa tekstejä luetaan ääneen. Jos köyhä yhdistyksemme löytää rahoitusta tai mesenaatin, voi jonkinlainen painotuotekin olla mahdollinen.

Tämä kutsu on osoitettu aivan kaikille Viita-akatemiassa opiskelleille. Toivommekin, että levitätte viestiä eteenpäin, jotta jokainen akatemialainen olisi tästä hankkeesta tietoinen. Erityisesti toivomme haasteen tavoittavan myös ne ihmiset, joilla kirjoittaminen on syystä tai toisesta jäänyt Viitavuosien jälkeen taka-alalle.

Voisin lyödä vaikka satasen vetoa, että tästä tulee hieno juttu! Kaikki mukaan!

maanantai 6. helmikuuta 2017

Pyyn Runoperjantai 10.2. kello 20.00

mediatiedote 6.2.2017



KIRJOITTAJAYHDISTYS VIITAPIIRI ALOITTAA RUNOPERJANTAIDEN SARJAN 10.2. RAVINTOLA PYYSSÄ.

Kuukausittain toistuva kattaus sanataidetta tarjoillaan aina useamman esiintyjän toimesta. Avausillan runoilijat ovat Sauli Salomaa, Maria Saarinen ja Tauno Mathlin. Esitykset alkavat iltakahdeksan tienoilla.

Kyseessä on samalla Ravintola Pyyn yksivuotisjuhlien avaus. Pikkuravintola Pyy tarjoaa rentoa, rehtiä ja konstailematonta ruokaa hyvällä, perinteisellä otteella.
http://ravintolapyy.fi/
Ravintola Pyyn Facebook

Runoperjantain idea on tarjoilla tutumpien nimien lisäksi myös aivan uusia tulokkaita.
Haluamme antaa lava-aikaa myös heille, joiden painava sana ei ole vielä kansien kätköissä. Julkaisutoiminta ei ole kriteeri esiintymiselle. Tapahtumasisällöstä vastaa Viitapiiri ry.

http://viitapiiri.blogspot.fi/
https://www.facebook.com/viitapiiri/

SAULI SALOMAA on tamperelainen pirkkalaiskirjailija, joka on Tammerkynän puheenjohtaja ja käynyt Viita-akatemian. Romaanit: Mustareunainen sädekehä (2015) Kyyti (2015). Aforismikokoelma Järkäle (2014) ja viisi runokirjaa 1994 – 2004. Tulossa runoteos Paljon yli huomisen (2017)
 

MARIA SAARINEN (s. 1985) on Viita-akatemian käynyt tamperelainen kirjoittaja ja käsityöläinen, runoilija ja tarinankertoja, joka pitää väreistä, ketuista ja metsien pyhyydestä. Juuri nyt Maria odottelee mieluisia yhteydenottoja kustantajilta.
 

TAUNO MATHLIN (s.1971) on lempääläläinen ammatillinen erityisopettaja. Hän on julkaissut tarinakokoelman Kämmenasukki (2013) ja runokokoelman Keskivuodenaika (2016). Pyyn illassa hän esiintyy Harri Jurvelan säestämänä.


Lisätiedot: Sema Hokkanen (Viitapiiri) 044 3077705 sema.hokkanen@gmail.com
                  Miika Kotti (Ravintola Pyy) 050 3032080 info@ravintolapyy.fi



torstai 2. helmikuuta 2017

Kirjailijavieraita Viita-akatemiassa

Vieraana Viita-akatemiassa: Marko Hautala


Marko Hautala on yksi harvoista suomalaisista kauhukirjailijoista ja myös yksi allekirjoittaneen lempikirjoittajista. Kirjailijavierailussaan Viita-akatemiassa hän puhui lähinnä kirjoitusprosessistaan ja oman äänen löytymisestä, teemoista, jotka ovat tärkeitä kaikille kirjoittajille.

Teksti virtaa rehellisyyden voimalla


Hautalan mukaan oma ääni on nimenomaan pakoton ilmaisun tapa, josta syntyvät ikään kuin sivutuotteina juoni ja muut kirjoittajia askarruttavat asiat. Tyyli on Hautalalle ensisijainen ja siihen liittyy tavalla tai toisella vahva omakohtaisuus. Kirjoittajan oma ääni ja omakohtaisuus ovat jotakin ehdottomasti säilytettävää esimerkiksi käännettäessä kirjaa elokuvaksi. Persoonallisuus tekstissä on siis jotakin muuta kuin tapahtumien ketju. Se on sitä, että kirjoittaja ilmaisee itseään.

Kirjoittaja saattaa huomata teeskentelevänsä, vaikka hänen tekstinsä olisikin moitteetonta. Tekstijumi ei tule keskellä inspiraatiota, vaan usein syynä on varkain paikalle hiipinyt teeskentely. Jollakin kirjoittajalla taas saattaa olla vahva kokemus, mutta ei harjaantumista lukemiseen tai kirjoittamiseen liittyen, jolloin kokemusta on vaikeaa ilmaista. Marko Hautala katsoo, että kirjallisen kentän tuntemattomuus ja toisaalta liika oppineisuus ovat kirjoittajien yleisimmät ongelmat, teemat, joiden kanssa kirjailijat kamppailevat.

Marko Hautala: "Jos kirjoittamisessa ei ole mitään järkeä niin missä sitten on?" Kuva: Janne Kauranen

Kirjoittamista tulisikin pitää yllä koko ajan ilman katkoksia, jotta siitä tulisi toinen luonto, tapa olla. Tulkitsen, että toiminnallisuus on melkeinpä ajattelua tärkeämpää. Hautala katsoo, että jos kirjoittaja yrittää miellyttää liian montaa lukijaa, tapahtuu usein niin, ettei teksti miellytä oikein ketään. Toisin sanoen kukaan ei saa kokemustasolla tekstistä kovin paljon irti.

Kirjoittaminen ei ole ongelmatonta edes oman äänen löytyessä, toteaa Hautala. Mutta kun oma ilmaisukanava on auennut, ei tekstin kanssa tarvitse koko ajan taistella ja teksti virtaa. Omakohtaisen ilmaisun avulla ihminen voi kestää vaikeitakin asioita elämässään, jolloin kirjoittamisella on myös suuri parantava merkitys.

Kummalliset asiat innoittavat


Jos kirjoittamisen riemu löytyy, sitä on vaalittava ensisijaisesti. Marko Hautala on huomannut, etteivät mitkään ulkoapäin tulevat ärsykkeet, esimerkiksi kehut, tuota samanlaista riemua. Kehuista syntyvä riemu on aina hiukan keinotekoista, mutta kirjoittamisen ilo ja pelottomuus ovat jotakin aitoa. Kirjoittajan ei koskaan pitäisi ruveta ajattelemaan liian realistisesti eikä antaa loogisten tosiseikkojen häiritä, sillä omaa kirjoittamista ja siitä syntyvää iloa on helppoa mitätöidä. Tämä johtaa pessimistisiin ja itsetuhoisiin ajatuksiin: jos kirjoittamisessa ei ole mitään järkeä niin missä sitten on, kysyy Hautala. On ymmärrettävä, ettei oma kirja voi merkitä muille täysin samaa kuin se merkitsee kirjoittajalle itselleen, mutta ei sen tarvitse antaa lannistaa kirjoittamisen iloa.

Marko Hautalan tekstien alkupiste löytyy yleensä havaintojen ylijäämästä, kiinnostuksesta epäkäytännöllisiä ja "”vääriä"” asioita kohtaan. Inspiraatio herää ihmetyksestä: miksi tällaistakin on olemassa? Miksi on olemassa itsensä valaisevia syvänmeren kaloja, jotka räjähtävät pinnalle joutuessaan? Miksi joillakin koirilla on valkoiset täplät silmiensä yläpuolella? No, luonnontieteellä on toki selitykset näillekin, mutta ei se välttämättä silti vähennä kirjoittajan ihmetystä. Hautala toteaa, ettei hän jaksaisi kirjoittaa asioista, jotka hän ymmärtää.


Marko Hautalan mysteeriestetiikkaan liittyy sekin, ettei kirjoissa hänen mielestään tulisi olla lukittua poliittista sanomaa, vaan sen olisi hyvä olla tulkinnanvaraista.  Hautala yhtyy myös Tommi Melenderin näkemykseen siitä, että loput ovat yliarvostettuja. Kaikki mielenkiintoiset asiat ovat yleensä tapahtuneet jo tarinan puolen välin jälkeen. Vaikka lopussa viisi palloa kymmenestä jäisi ilmaan, on sekin parempi kuin laittaa ne väkisin paikoilleen, katsoo kauhukirjailija. Alku sen sijaan on tärkeä, jotta lukija jäisi koukkuun siihen peliin, jota hän pelaa kirjoittajan kanssa.

Heikkoudet voivat olla vahvuuksia


Hautalalla itsellään on viha-rakkaussuhde juoneen. Pystyn samaistumaan tähän itsekin. Intuitio on intuitiiviselle kirjoittajalle tärkein työkalu ja tekstin tuottaja, mutta jatkuva jonkinasteinen kamppailu juonen kanssa estää tekstiä leviämästä liikaa.

Hautalan kirjoittamiselle tärkeitä asioita ovat myös oma tila sekä alkukuvat. Jos sanat menevät jumiin, yrittää kirjoittaja lähestyä asiaa kuvien kautta. Oikean aivopuoliskon materiaalia ovat kuvat, myös erilaiset uhkakuvat ja sanattomat pelot. Vasemman aivopuoliskon tehtäväksi jää sitten näiden kuvien analysointi ja kielelliseen muotoon muuttaminen. Myös musiikki ja erilaiset äänimaailmat ovat Hautalalle tärkeitä.

Joskus kirjoittajan "heikkoudet" ovat samalla vahvuuksia. Hautala kertoo, että kalan toistuvia kuvia hänen kirjoissaan on kritisoitu, mutta toisaalta se on osa hänen tyyliään. Kun hän yrittää olla kirjoittamatta kaloista, silloin kalan kuva varioituu uudella ja luovalla tavalla, mutta yleensä se toistuu aina jollakin tavalla, tarkoituksettomastikin. Minustakin visuaalisuus ja erilaiset kaloihin ja muuhun pinnanalaiseen elämään liittyvät kuvat, samoin kuin lyyriset kielikuvat ja kuvat sanojen muodossa, ovat Hautalan kirjoissa kaikkein maagisinta ja hienointa.

Mirka Korhola





perjantai 20. tammikuuta 2017

Kirjailijavieraita Viita-Akatemiassa

Vieraana Viita-Akatemiassa: Jyrki Vainonen 


Viita-akatemian kolmivuotisessa kirjoittajakoulussa pääpaino on oman ilmaisun löytämisessä. Kirjoittajan urallaan jo pidemmälle päässeillä on tarjota vinkkejä, joilla välttää pahimmat karikot. Maasto ei ole kartoittamaton. Monelle opiskelijalle parasta antia ovatkin kirjailijavierailut.

Kirjoittaminen on paitsi teknistä osaamista myös löytöretkeä. Reitit tuntemattomaan ja ennakoimattomaan ovat  olennaisia ja välttämättömiä. Todellinen koetus piilee tällaisen reissun sanallistamisessa. Viita-akatemian opiskelija Mirka Korhola kertoo kirjoituksessaan Jyrki Vainosen piipahduksesta akatemiassa. Vierailun keskiöön nousi tietoisen minän ja alitajuisen hedelmällinen ja haastava suhde.


Kuva: Marjaana Malkamäki
Jyrki Vainonen on kirjailija, kirjoittamisen opettaja ja kirjailijaliiton puheenjohtaja. Hän katsoo pitkän kirjoittajanuransa alkaneen 70-luvun lopulla, Paljastava jalanjälki nimisen punkyhtyeen sanoituksista. Yhtyeen katsottiin soittavan psykoanalyysirokkia, jäsenten edes ymmärtämättä mitä se tarkoitti. Punk-kapinan herääminen oli ensimmäinen ratkaiseva käänne kirjailijan polulla. Sanoituksia seurasivat novellit, joita tuleva kirjailija kirjoitti työskennellessään hotellialalla Imatralla. Vainoselle luvattiin palkankorotusta, mutta hän valitsi mieluummin kirjallisuustieteen opiskelun Tampereen yliopistossa vuonna 1989.

Väsymyksestä valaistuminen

Vainonen otaksui, että kirjallisuuden opiskelua seuraisi kirjailijuus ikään kuin itsestään, mutta hän ymmärsi pian, ettei niin välttämättä kaikille käynytkään. Mutta kuten Vainonen nyt jälkeenpäin asiaa ajattelee, on lukeminen kuitenkin jo puolet kirjoittamisesta. Hän kirjoittikin paljon novelleja opiskeluaikanaan. Novellit olivat muodikkaan realistisia, Vainosen itsensä mukaan pikkunäppäriä. Niistä tuntui puuttuvan jotain, mutta kirjoittaja ei vain tiennyt mitä.

Eräällä Maila-Katriina Tuomisen taidehistorialuennolla tapahtui taas yksi merkittävä käänne. Edellisillan juhlimisesta väsynyt Vainonen hakeutui suuren luentosalin takariviin nukkumaan. Etuseinään heijastui toinen toistaan synkeämpiä kuvia maalauksista, jotka eivät innoittaneet kirjoittajaa millään lailla. Sitten Vainonen näki kuvan, jonka valo herätti hänet. Se oli Salvador Dalin Ajan kuluminen valuvine kelloineen. Kirjoittaja katsoi maalausta ja sanoi itselleen: "Tämä on totta."

Vainonen ymmärsi, että tekstikin voisi olla Dalin maalauksen kaltainen. Parin seuraavan viikon aikana Vainonen alkoi kirjoittaa hänelle ominaisiksi muodostuneita, kummallisia ja surrealistisia tarinoita. Hän huomasi jonkin kirjoittavan hänen kauttaan.

Ego luovan minän suojelijana

Myöhemmin Vainonen on nähnyt, että se jokin joka kirjoitti hänen lävitseen, oli hänen alitajuntansa ja unimaailmansa, jossa kaikki oli totta ilman mitään salaisuuksia. Tällä psykoanalyyttisella ulottuvuudella onkin suuri merkitys Jyrki Vainosen omassa opetusfilosofiassa. Tässä filosofiassa kirjoittaja jakautuu egoon eli tietoiseen minään, ja luovaan, alitajuiseen minään egon kuoren sisällä. Kirjoittaja tarvitsee näitä molempia, mutta tärkeintä onkin viisas suhtautuminen niihin.

Luovan minän tehtävänä on kirjoittaa rehellisesti ja huolettomasti, kun taas ego seuraa kirjoitustapahtumaa ja pyrkii muokkaamaan tekstit luettaviksi. Egon heikkoutena on kuitenkin se, että se asettuu helposti voittajien ja kriitikoiden puolelle, jolloin sen suhde luovaan, ehkä jopa pilkattuun minään saattaa muodostua rankaisevaksi. Tästä seuraa luonnollisestikin luovuuden kuihtuminen. Vainosen mukaan egon tehtävänä olisi pikemminkin luovan minän suojeleminen, kehujen ja torujen annostelu sopivassa, rakentavassa suhteessa.

Kirjoittaminen on alitajuisen muokkaamista ymmärrettäviin uomiiin


Seikkailijat ja suunnittelijat

Kirjailijavierailun aikana puheeksi nousivat suunnittelijat ja seikkailijakirjoittajat, ja Vainonen totesi olevansa seikkailija. Toisaalta hän pohti, että suunnittelijoiden ja seikkailijoiden piirteet väkisinkin yhdistyvät prosessin edetessä. Kirjoittamisen lähtökohdat ovat ehkä erilaiset: suunnittelijan on rakennettava kaavionsa, jotta hän tuntisi olonsa turvalliseksi. Seikkailija alkaa kirjoittaa tietämättä yhtään mitä on tekemässä. Kuitenkin jokainen seikkailija joutuu jossain vaiheessa prosessia myös järjestelemään tuotoksiaan ja suunnittelija puolestaan ajautuu sivupoluille.

Olipa lähestymistapa mikä hyvänsä, on kirjoittaminen aina jollain lailla hankalaa ja ristiriitaista, tietenkin! Ilman ristiriitoja mitään ei syntyisi, katsoo Vainonen Sigmund Freudiin viitaten.

Kustantamon ovi aukesi hitaasti

Vainosen 90-luvun alkupuolella kirjoittamien, surrealististen novellien tie kirjaksi muodostui tuskallisen pitkäksi. Kirjoittaja lähetti tekstejään moneen suurempaan kustantamoon, mutta julkaisupäätökset olivat kielteisiä.

Yhdeksän vuoden kuluttua ensimmäisten tekstien lähettämisestä Loki-kirjat kiinnostui novelleista. Vainonen suhtautui epäilevästi pieneen kustantamoon eikä ollut julkaisupäätöksestä järin innoissaan. Julkaistulla novellikokoelmallaan Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita Vainonen kuitenkin voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 1999. Tämä avasi monia ovia uraansa aloittelevalle kirjailijalle, joka oli jo luopunut haaveistaan ja punnitsi uraansa Jonathan Swift -tutkijana.

Vainonen kiittelee jälkeenpäin Loki-kirjoja hyvästä ja asiantuntevasta kohtelusta. Hän sanoo, että ilman Niko Aulaa hänestä ei olisi tullut kirjailijaa.

Jyrki Vainonen kuvaa menestyksen kihonneen hetkellisesti hattuun, kun vuosien turhautuminen viimein purkautui. Hän uskoo, että ego kaipaa huomiota, jota sen olisi hyvä saada kohtuullisissa määrin. Liiallinen huomio tekee helposti riippuvaiseksi, pohtii Vainonen. Mutta ehdottomasti kirjoittaja tarvitsee ainakin nöyryyttä, joka toki ajan kuluessa onneksi kehittyykin. Myös kateus on yksi egon heikkouksista.

Viisas ego suodattaa kehuja luovalle minälle, joka niitä ansaitseekin. Viisas ego myös kestää haukkuja ja käsittelee niitä suojellakseen luovaa minää, pikkutyyppiä.

Ilman rehellisyyttä kirjoittamiseen jää sydämen mentävä aukko

Samalla tavalla kuin Vainonen huudahti mielessään "Totta!" Dalin kelloja katsellessaan, minäkin samaistuin Vainosen ajatuksiin kummallisen kirjoittamisesta. Samalla tavalla koen, että minun on oltava rehellinen, vaikka hävettäisikin, sillä muuten kirjoittamisesta ei tule mitään. Muuten kirjoittamiseen jää sydämen mentävä aukko.

Olen pohtinut myös paljon sitä, miten suhtaudun itseeni kirjoittajana. Samaistunko palautteeseen? Olenko surkea silloin kun joku sanoo niin, onnistunko vain palautteen kautta? Mielestäni Jyrki Vainosen ajatukset luovan minän suojelemisesta ovat äärimmäisen viisaita. Kirjoitan, koska pikkutyyppi sisälläni haluaa kirjoittaa. Ehkä kirjoitan myös siksi, ettei egoni keksi mitään omasta mielestään järkevämpääkään tekemistä.

                                                                                        Mirka Korhola


Jyrki Vainosen esittelysivu Kirja-Sammossa

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Sakari Katajamäki


Mitä varten kirjoitan Lauri Viidasta?


Lauri Viitaa (1916–1965) pyydettiin 1960-luvun alussa kirjoittamaan Uuden Suomen juttusarjaan Kirjailijaimme puheenvuoroja. Sarjaa toimittaneelta Mirjam Polkuselta Viita sai otsikoksi ”Mitä varten kirjoitan”.

Aihe taipui kypsään ikään ehtineen kirjailijan käsissä runomuotoiseksi puheenvuoroksi, joka käsittelee aihetta laajimmalla mahdollisella tavalla: kirjailijuutta, kieltä ja kirjallista kulttuuria. Runo alkaa kirjallisuuden perusteista, etenee kirjoittamisen pakkoon ja päättyy mainiosti:

Hyvät Ihmiset!
Älkää miettikö, onko tämä runoa vai proosaa.
Älkää kysykö, vihaanko tyhjää tilaa.
Älkää ajatelko mitään, ennen kuin olette nähneet painokoneen.
( – – )
Minä rupesin kirjoittamaan.
Oli pakko.
Kirjoitan elääkseni.
( – – )
Niin, hyvät Ihmiset, minä olen mainio mies.
(Uusi Suomi 26.3.1961)

Saman vuoden marraskuussa WSOY julkaisi tekstin Suutarikin, suuri viisas -kokoelmassa.

Kun minua pyydettiin kirjoittamaan Viitapiirin Runopiha-tapahtumaan henkilökohtaisesta suhteestani Viitaan, tämä runo tuli ensinnä mieleeni. Muutetaanpa siis Viidan saamaa otsikkoa hieman: Mitä varten kirjoitan Lauri Viidasta?

 * * *

Lauri Viita astui elämääni lukiolaisena, kun minulle ja kolmelle muulle pojalle annettiin esitelmän aiheeksi Viidan Moreeni. Muistiin on jäänyt vain se, että minä luin näytteeksi romaanin alkuvyörytystä ja muut lausuivat kuorossa aksentteja joihinkin sanoihin. Polut liittyivät polkuihin, PUROT yhtyivät puroihin, eteenPÄIN, alasPÄIN! Tiet levenivät, VIRRAT vahvistuivat. Yhä isompia, yhä RASKAAMPIA kuormia ne kykenivät kuljettamaan...



Uteliaisuuteni heräsi, pian luin Betonimyllärin. Viidan Kootut runot tarttuivat käteeni, kun aloin opiskella kirjallisuutta yliopistossa. Muistan, että tuolloin, kesällä 1994, erityisesti Kukunor herätti mielenkiintoni. Silloin en osannut aavistaa, että jonain päivänä kirjoittaisin neljäsataasivuisen kirjan noista arvoituksellisista peikoista ja heidän uniretkistään.

Tutustuessani Viitaan tunsin Tampereelta lähinnä Näsinneulan ja Särkänniemen. Sitä vaikuttavampaa oli, kun pääsin 1996 kirjanmyyntikeikalle Tampere-talolle. Kesäiltana sain kulkea Pispalanharjulla ja katsella Viidan maisemia.

Viidassa minua ovat kiehtoneet erityisesti hänen kielellinen virtuositeettinsa ja jännitteet, jotka liittyvät esimerkiksi vahvuuden ja herkkyyden yhdistelyyn sekä huumorin ja vakavuuden vaihdoksiin. Tutkijanmieltäni on kiinnostanut, miten Viita käyttää perinteisiä runoilmaisun keinoja hienovaraisesti merkitysten luomiseen.

Viitaa tutkiessa olen päässyt tekemään salapoliisityötä etsiessäni runoja antologiaan Ne runot, jotka jäivät (WSOY 2016) ja selvittäessäni käsikirjoituksia vertaillen, millä tavoilla hän on muokannut Entäs sitten, Leevin romaaniksi alkuperäisen näytelmäkäsikirjoituksen pohjalta. Tämäntapaisilla tutkimusmatkoilla olen saanut tutustua moneen Viidan aikalaiseen, sukulaiseen ja harrastajaan.

 * * *

Viidan kuuluisien sanojen mukaan kaikki, mitä hänessä tapahtui, tapahtui Pispalassa. Viidan kirjoittamat kirjat ovat samaan tapaan kulkeneet mukanani henkisenä pääomana, matkalukemisena ja tutkimuskohteena ties minne.

Muutama vuosi sitten pääsin pohjalaisella Syrin kylällä mökille, joka sijaitsi joen rannassa. Heti soi mielessäni yksi lempirunoistani Viidalta, se jossa virtaa se joki, alla kumpareen. Viidasta on muodostunut elämän mittatikku, johon verraten tarkkailen kirjallisuutta ja maailmaa.

Esitelmämatkoille Viita on vienyt minua ainakin Amsterdamiin, Kuopioon, Poriin ja Tukholmaan. Kerran matkustin junalla Vilnasta Euroopan poikki Saarbrückeniin. Matka sujui nopeasti, kun mukana oli Kukunor, jonka luin moneen kertaan kynä viuhuten.

Lauri Viidassa riittää tulkittavaa ja tutkittavaa nykyisille ja tulevillekin lukija- ja tutkijapolville. Hänestä on palkitsevaa puhua ja kirjoittaa, koska eri ikäiset lukijat tuntuvat aina olevan kiinnostuneita Pispalan runoilijan mietteistä. Jopa vanhemmat miehet, jotka muuten eivät välttämättä lue runoutta, ovat innoissaan ”Betonimyllärin” ja muiden klassikoiden runoilijasta.

Niin, hyvät lukijat, Lauri Viita on mainio mies!

Muualla verkossa:

Sakari Katajamäen julkaisuja


Kukunor. Uni ja nonsensekirjallisuuden traditio Lauri Viidan runoelmassa. Ntamo 2016.


Viita, Lauri, Ne runot, jotka jäivät. Runoja kokoelmien ulkopuolelta. Toim. Sakari Katajamäki. WSOY 2016.


Kukunorista Aristoteleen kantapäässä

Kukunorista SKS:n Vähäisiä lisiä -blogissa

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Runopihan artistivieras Nicolas Kivilinna


Nicolas Kivilinna, lauluntekijä


Nicolas Kivilinna on nuori, tamperelaistunut folkmuusikko. Mies on sanalla sanoen mukava heppu. Olemus on välitön, nuoresta uhosta saatikka dekadenssista ei ole havaittavissa rahtuakaan. Keskustelin Nicolaksen kanssa Runopihan alla musiikista, runoudesta, hiukan jopa liikunnasta. 

Kivilinnan debyyttilevytys kertoo ehkä jotain olennaista miehen tavasta tehdä ja nähdä asiat. Nicolas tarttui Eino Leinon säkeisiin ja kaiversi ne levylautaselle tavalla, joka toi pilkahduksen uudenlaista valoa kansallisrunoilijan tuotantoon Vesa-Matti Loirin järkälemäisen varjon takaa. Esikois-EP oli sinänsä musiikillisesti varsin perinteinen, mutta oli häkellyttävää, miten suvereenisti ja tuoreella tavalla tuolloin parikymppinen laulaja otti kansalliset gigantit haltuunsa. Levytyksessä ei löytynyt paljon mitään ennen kokematonta ja silti se kuulosti uudelta.


Viime vuonna Nicolas julkaisi ensimmäisen täyspitkänsä Joka laulun laulaa vaan, joka sai hyviä arvosteluja ja keräsi kuuntelijoita yli genrerajojen. Sekin on omalla tavallaan hämmentävää, koska nykyistä musiikkiskeneä pidetään pitkälti pirstaloituneena ja ns. yleistä makua ei kai pitäisi enää olla edes olemassa. 

Toukokuussa runosovitusten sarja sai jatkoa. Nyt Kivilinna koettelee voimiaan koko Pispalan harjun leveydeltä, kun ääninauhalle on taltioitu otteita Lauri Viidan tuotannosta.

Tänä vuonna vietetään Lauri Viidan juhlavuotta. Mitä Viidan löytäminen merkitsi sinulle henkilökohtaisesti?

- Sävelsin sekä Leino- että Viitabiisit noin kolme vuotta sitten. Viita jäi hiukan Leinon varjoon, ihan jo siksikin, että Leino-EP julkaistiin paljon aiemmin. Leino on minulle henkilökohtaisempi, mutta Viidassa kiehtoo erityisesti kieli ja rytmi sekä asenne. Viidan kielessä on hiukan sellaista Little Richard -tyylistä Wop bop a loo bop -meinikiä. Se vaan soundaa ihan älyttömän hyvältä ja on melkein kuin englanninkielistä rockmusaa! Mutta pitää muistaa, että Viidan tekstissä on myös äärettömän painava sisältö.
- Luulen että Viita on ollut avoin ja ennakkoluuloton mieli, etenkin kun miettii runojen tekoajankohtaa. Viita pysyi perinteisen muodon sisällä, mutta rusikoi sen sisältä käsin.

Lainautumista ja uusiutumista


Myös Kivilinnalle itselleen perinne on tärkeää. Hän ei korosta omaa rooliaan musiikintekijänä, vaan vaikuttaa kiitolliselta siitä, että on mukana rakentamassa jotakin kestävää, jopa ikiaikaista. Kappaleesta En etsi valtaa enkä loistoa löytyy seuraavat säkeet:”En kaipaa mainetta, en mammonaa, en mitään tätä parempaa/ En tahdo olla osa legendaa/ Mä haluun olla laulaja, joka laulun laulaa vaan/ jonka aika sitten joskus unohtaa”.

- Yksi mun isoista esikuvista on Pete Seeger. Seegerillä kysymys oli aina musiikista, hän vaikutti lämpimän nöyrältä tyypiltä. Mua viehättää ajatus lauluntekijöiden jatkumosta: otetaan jotain, lisätään siihen omastaan ja annetaan eteenpäin. Ehkä joku löytää tulevaisuudesta myös minusta jotain ja pitää jatkumoa taas vuorostaan elävänä.

Lainautumista ja uusiutumista tapahtuu paitsi ajallisessa, myös alueellisessa jatkumossa.

- Tampereella on jotenkin hassu ilmapiiri tässä mielessä. Jukka Nousiainen kertoi jälkeenpäin innostuneensa mun Leino-levystä, etenkin siitä ajatuksesta, että yksin voi tehdä bändilevyn. Kun minä vuorostani olin kuullut Jukan Huonoa seuraa -levyn, ajattelin: ei vitsit, mä haluun tehdä myös näin! Laulun laulaa vaan LP:ni syntyi sitten osin Nousiaisen inspiroimana. Enkä missään kohtaa tiennyt, että Nousiainen oli ajatellut samoin mun Leino-EP:stä!

Matkamies maan


Edellä mainitusta tulee hiukan mieleen kansanrunous. Kansanrunous on ilmaisumuoto, jossa taide itsessään säilyy jälkipolville, mutta persoonat häipyvät vääjäämättä unholaan. Nicolas Kivilinna teki toukokuun lopulla pyöräretken yli Suomineidon leveiden lanteiden. Matkan päätöspiste löytyi Pohjois-Karjalan salomailta.


Itä-Suomi on vanhaa runonlaulajien maata. Tuntuiko reissatessa, että tässä ollaan suomalais-ugrilaisen laulajaperinteen alkukodissa?

- Viime vuonna mietin, että olisi mukava käydä esiintymässä sellaisissa paikoissa, joissa ei ikinä muuten tulisi käytyä. Se oli vähän koko matkaidean alku. Itä-Suomessa vastaan tuli paikkoja kuten Parppeinvaaran Runokylä, johon pitää ottaa yhteyttä. Matkan varrella tuli jo sovittuakin muutama keikka, joten kunhan proggis muodostuu valmiiksi, on jo varmoja esiintymispaikkoja tiedossa, Nicolas naurahtaa.

Myös matkan aikana tunne jatkumolla olosta sai uutta merkitystä.

- Isän puolen suku on Itä-Suomesta kotoisin. En ollut koskaan ennen oikein tajunnut, kuinka paljon laulu ja runonlausunta on ollut suvussa läsnä. Varsinaisia muusikkoja ei ole, mutta laulu ja runo on ollut aina. Ukillanikin löytyi aivan joka tilanteeseen jokin runo, vaikka muisti alkoi muuten reistailla.

Pyöräreissu oli pituudeltaan 650 kilometriä. Mitä reitin varrelta tarttui mukaan?

- Matka antoi paljon ajateltavaa ja tyhjensi samalla mielen hyvällä tavalla. Kirjoitin sekä matkabiisejä että matkapäiväkirjaa. Liikkuminen on luomisen kannalta tosi hedelmällistä. Minulla oli pyöräillessä nauhuri ohjaustangon pussukassa kovassa käytössä. Tallennustila loppui kesken, kun tuli selitettyä niin paljon juttuja. Pyöräily on kevyttä liikunta ja jättää aikaa oikeastaan pelkkään ajatteluun.

- Noiden kappaleiden myötä on syntymässä hiukan vahingossa uusi akustispainotteinen kokoonpano. Mukana on kaikkia jänniä pikkusoittimia, jotka sopivat matkaamisen tee-se-itse -henkeen. Mulla olisi haaveena yhdistää matkabiisit ja -päiväkirja jollain tapaa yhteen. Sen näkee vielä sitten, mitä tuosta syntyy.



”Se tyyppi, joka esittää Nicolas Kivilinnan musiikkia”


Nicolas Kivilinna on esiintynyt sekä pienillä että isommilla estradeilla. Valtaosa keikoista on ollut sooloesiintymisiä, mutta repertuaarissa on myös tiukasti soitettuja vetoja bändin kera. Kivilinna asettuu laulaja-lauluntekijöiden pitkälle jatkumolle luontevalla itsevarmuudella. Yksi syy tähän saattaa olla se, että Kivilinna korostaa musiikin omaehtoista luovaa pohjavirtaa, johon yksittäinen tekijä huuhtoutuu. Mutta persoonat eivät kuitenkaan haihdu, päinvastoin. Kivilinnan esiintymiset ovat vahva todiste tästä.

Lavaolemuksesi on aina välitön ja hyväntuulinen ympäristöstä riippumatta. Onko musiikki sinulle ennen kaikkea läsnäoloa ihmisten keskuudessa?

- Olen aiemmin ajatellut, että olen vain joku tyyppi, joka esittää säveltäjä Nicolas Kivilinnan musiikkia – periaatteessa se voisi olla joku muukin. Mutta kun olen huomannut, miten ihmiset ovat keikoilla mukana, on suhtautuminen jotenkin alitajuisesti muuttunut. Ehkä livekeikalla pystyy tehokkaasti välittämään aika siistejäkin juttuja. Esimerkiksi Leino- ja Viitalauluja äänittäessäni ajattelin, että olisi aika mukava, jos mun musiikkini kautta porukka löytäisi jotain hienoa.
- Tärkeintä on se, että nauttii musiikin tekemisestä. Minulla on ollut siitä kiva tilanne, että olen saanut musiikkia julkaistua ja ihmiset ovat löytäneet sen – se on ollut pitkälti omakustanteista, jolloin olen saanut tehdä omaa juttuani juuri niin kuin haluan.

Livekokemuksessa Nicolakselle on tärkeää se, että homma ei ajaudu liian tuttuihin uomiin. Musiikin tulee virrata vapaana, omaa reittiään etsien.

- Musiikki pysyy tuoreena, kun voi olla monenlaisessa mukana. En pääse puhtaimpaan esiintymistilaani, jos teen samaa asiaa liian kauan. Keskittyminen harhautuu ja olo tulee jotenkin liian tietoiseksi. Pitää olla pientä haastetta. Parhaimmillaan pääsee tilaan, jossa on samaan aikaan sekä tosi skarppina että täysin musiikin vietävissä, eikä ajattele oikeastaan yhtään mitään.
- Viime kesän bändikeikka YO-talolla painui mieleen. Paikka oli sullottuna väkeä. Meininki oli jotenkin fanaattinen; tajusin ekan kerran, miksi jotkut ihmiset jäävät koukkuun esiintymiseen ja sen antamaan vuorovaikutukseen. Se oli jopa vähän pelottavaa, mutta tosi siistiä. Ja hurmoksen lisäksi kuitenkin myös soitimme paremmin kuin koskaan.

Langat omissa käsissä


Musiikkiteollisuus on jo pitkään ollut murroksessa. Etenkin perinteinen levymyynti on menettänyt merkitystään, ainakin kansallisilla markkinoilla ja rock/popmusiikissa erityisesti. Takavuosina Kivilinna olisi jo aikapäivää sitten signattu isolle levy-yhtiölle. 

Onko nykytilanne muusikolle erityisen haasteellinen?
- Vaikea sanoa, koska en ole elänyt muunlaista aikakautta. Päätös pysyä isompien yhtiöiden ulkopuolella on ollut aika tietoinen. Jonain päämääränä on joskus tehdä todella hyvin tuotettu lauluntekijälevy, hiukan kuten J. Karjalaisen Et ole yksin. Se pitää kuitenkin ansaita ja tietää, mitä tapahtuu. Monen hyvänkin bändin tuho on ollut se, että he ovat tehneet liian aikaisessa vaiheessa asioita, joita eivät vielä osaa. Esimerkiksi Viita-laulut tein jo vuosia sitten, mutta levytin ne vasta nyt, koska en aiemmin kokenut olevani laulaja tai muusikkona riittävän valmis.
- Toisaalta myös pidän siitä, että kaikki ovat langat käsissäni: mulla on oma toiminimi, tykkään hoitaa alv-hommat ja muun paperisodan. Se on jopa jotenkin leppoisaa puuhaa. Sitä paitsi jos mä myyn varmasti vaikkapa tuhat levyä, ei ole paljon järkeä maksaa muiden asioiden hoidosta ulkopuolisille tahoille, jotka myisi vain saman verran.

Kirjailija Kivilinna?


Musiikin lisäksi Nicolaksella on omat tavoitteensa myös sanataiteen parissa. Kirjailijan uran kannalta sukunimi Kivilinna on suorastaan tuplasti enteellinen. Itse asiassa yksi teos on jo saatettu lähes painovalmiiksi, mutta ainakaan vielä ei ole sen julkaisun aika. 

- Viime vuonna huutelin Facebookissa runokokoelmastani, tein siitä muutaman koevedoksenkin. En kuitenkaan kokenut tarpeelliseksi tuoda sitä julkaistavaksi, koska minulta ilmestyi tuolloin debyytti-LP. Kokoelma oli itselleni ikään kuin ensimmäinen askel, nimikin on Näin se alkaa. Voi olla, että sille tulee myöhemmin aikansa tai sitten mennään eteenpäin ja ohi. Nyt olen keskittynyt enemmän proosaan. Mielessä on muutama tarinaidea, joita olen miettinyt tosi paljon. Olen hakenut oikeaa ilmaisutapaa ja tuntuu että matkapäiväkirja avasi jotakin sen suhteen. Nyt on hyvä kirjoitussyke päällä.


Omakustanteisuus on musiikin saralta tuttu toimintatapa Kivilinnalle. Kirjallisuuden kentillä omakustanteita kohdellaan usein lähes patologisesti. Ehkä olisi syytä muuttaa käsityksiä tämänkin suhteen, koska toimintaympäristö ja ansaintalogiikka ovat myös kirjallisuuden saralla murroksessa. Etenkin runous painii hiukan samanlaisten haasteiden kanssa kuin musiikki: kokoelmia myydään vähän, suuret kustannustalot eivät panosta runoihin. Toisaalta julkaisunimikkeitä on vuosittain paljon laidasta laitaan. 

Tulisiko mielestäsi myös nykyrunouden jalkautua entistä voimakkaammin sinne, missä ihmiset jo valmiiksi liikkuvat? 

- En ole ihan ajan tasalla nykyrunouden tilasta. Sellainen tuntuma mulla on, että se on aika kokeellista ja subjektiivista. Sellaista runoutta, johon on helppo päästä sisään, ei ehkä tehdä kauheasti. Osasyy on varmaankin se, että runous halutaankin pitää epäkaupallisena. Myös musiikissa on hiukan samaa: jotkut eivät halua laittaa musiikkiaan Spotifyhin, pitää yllä Facebook-sivuja ja näin. Silloin niitä hyviäkin juttuja on hankala löytää. Ymmärrän kyllä tämänkin, mutta on silti sääli löytää upea bändi, jota ei voi kuunnella oikein mistään.

Juuri nyt pitäisi olla runon hetki


- Puhuin juuri Martikaisen Jarkon kanssa, että runouden tulisi kaiken järjen mukaan olla juuri nyt in, kun on Twitterit ja muuta lyhyttä ilmaisua. Ehkä runous vaatii kuitenkin sellaista oivaltamista, että siihen ei haluta tai osata pysähtyä. Luulen, että runoakin pystyttäisiin paremmin kauppaamaan. Mä puen runoja musiikiksi ja tosi moni on löytänyt Leinon ja Viidan niiden kautta. Se on tavallaan tuotteistamista, mutta ihmisiä se vaikuttaa kiinnostavan ja tavoittavan. Moni runoja tuntematon on sanonut, että tehtäisiinpä nykyäänkin tällaista.

Nicolas opiskelee luovaa kirjoittamista Viita-akatemiassa, nyt opintoja on takana yksi lukuvuosi.

- En ole ensimmäisenä vuotena oikein ehtinyt viedä omia tekstejäni ryhmän käsittelyyn, mutta syksyksi on paljon vietävää. Mulle ei ole oikein luontaista näyttää keskeneräisiä juttuja ulkopuolisille, päinvastoin. On ollut kiva kuulla, miten eri tapoja ihmisillä on kirjoittaa. 

- Kirjailijavierailut ovat olleet antoisia, on päässyt tutustumaan kirjailijan ammattiin ja ammatin mahdollisuuksiin. Vieraista Juha Hurme taisi puhua kaksi ja puoli tuntia, aloittaen siitä, miten maailmankaikkeus on saanut alkunsa! Hurmeesta ja Martikaisesta nousee jotenkin mieleen kuva Lauri Viidasta, joka puhui paljon ja piti monologeja. Heitä kuunnellessaan ei muille jää sanan sijaa, mutta sillä ei ole väliä, koska he ovat niin hiton hyviä puhujia.




Lopuksi henkilökohtaista

Runopihan tämän vuoden teema on "henkilökohtaista". Nicolaksen kanssa käydyn keskustelun jälkeen minua – maailmaan väsynyttä ex-punkkaria – jäi vaivaamaan kysymys: voisiko vivahde tervejärkistä konservatiivisuutta pelastaa rockin tai jopa runouden? Miksi on esimerkiksi niin, ettei yksikään vakavasti otettava runoraati juuri koskaan palkitse puhdasriimistä ja vaikkapa puhtaasti luontokuvista elävää runoutta? Ja miksi kaikki perinteinen tuomitaan niin helposti pelkäksi pastissiksi?

Aloin pohtia säkeenylitystä, nykyrunouden yhtä tyypillisintä muotoa: sitä hienoa hetkeä kun kangaspuut lyövät yhteen ja kahdesta säkeestä kietoutuu jokin uusi merkitys esiin. Mutta kuinka usein todella saavutetaan jotain oivaltavaa? Eikö tärkeämpää olisi löytää ensin ne kirkkaat, yksittäiset säkeet? Sillä ilman niitä runous näivettyy. Säkeenylitykset luovat innovatiivisia mutaatioita lyyriseen kasvustoon, mutta niistä itsessään ei ole ylläpitämään elämää. 

Säkeen ylityksen olemus on viime kädessä tämä: /    /. Se on anarkistinen ja luova tyhjyys, joka ei itsessään tarkoita mitään.

Olen uskonut koko aikuisikäni merkitysten tyhjyyteen ja sattumanvaraisuuteen, merkkien leikkiin ja lukijan oikeuteen tehdä mitä tahansa tulkintoja. Minusta ne ovat tärkeitä ja olennaisia asioita koko inhimillisen ajattelun kannalta. Minulle itselleni runo puhuu tyhjyyden ja lempeän nihilismin kautta, ehkä siksi että olen moukaroinut mieleni mm. kirjallisuustieteen opinnoilla. En silti ole koskaan kyennyt saamaan ainuttakaan ystävääni innostumaan runoudesta, ellei hänellä ole sattumoisin ollut tätä oiretta jo valmiina ominaisuutena.

Esittämäni kysymykset voivat olla naiiveja yksinkertaistuksia, mutta olennaisia. Runoutta tarvitaan, olen siitä aivan varma. Mutta runon on syytä puhua sellaisella kielellä, että ihminen löytää runon kaipuun sisältään. Kuka olisi se Viidan kaltainen avoin ja ennakkoluuloton mieli, joka veisi runouden takaisin perinteisen muodon sisään? Kuka vapauttaisi liian itsetietoisen runon ja rusikoisi tekstuaalisuuden linnakkeisiin ihmisen mentävän aukon?

Teksti: Sema Hokkanen
Kuvat: Miikka Varila (c)

Lauri Viita-EP Spotifyissa:

Nicolaksen kotisivut:

http://www.nicolaskivilinna.com/

Nicolas Kivilinna Runopihan artistivieraana Runon ja suven päivänä keskiviikkona 6.7. Ohjelmaa iltakuudesta eteenpäin, lämpimästi tervetuloa!

tiistai 24. toukokuuta 2016

Toukoseminaarin vieraana JP Koskinen

Vuoden 2016 Toukoseminaari pidettiin lauantaina 21.5 Akatemian tiloissa. Teemana oli kirjailijan ansaintalogiikka, jota JP Koskinen avasi kootussa paketissa. "Toukikseen" osallistuivat (jotakuinkin vasemmalta lukien) Juho Otranen, Sauli Salomaa, Paula Hahtola, Kari Välimäki, Sari Harsu, JP Koskinen (opettaja), Sami Hokkanen, Seppo Pölkki ja Erja Helenius. Kiitos kaikille osallistuneille.